Mutta Delaherche vakuutti kapteenille kunniasanallaan, että Sedan ei kuuna kullan valkeana olisi pälkäästä päässyt nyt, kun kovaa rahaa kerrassaan puuttui, jollei teollisuuspankki olisi laskenut liikkeeseen uusia seteliä ja siten pelastanut kaupunkia perikadosta.
— Pikku naukku lisäksi, herra kapteeni?
Ja sitten hän hyppäsi toiseen aineeseen.
— Ei se ole Ranska, joka sotaan syöksyi, vaan keisarikunta… Keisari … niin … minä en ymmärrä koko keisaria. Hänellä ei tee herran tarvista… Ennenhän me hakkautamme itsemme sipaleiksi kuin huolimme häntä hallitsijaksemme! Ainoa, joka heinäkuussa asian laidan käsitti, oli Thiers. Hänen matkansa Euroopan pääkaupunkeihin oli todellakin viisas teko — siitä tuntee isänmaan ystävän. Onnistukoon hänen yrityksensä…!
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä hänestä oli sopimatonta puhua rauhan toiveista preussiläiselle, vaikka se sitten olikin herra von Gartlauben. Mutta rauha se oli hänen hartain toivonsa niinkuin koko vanhoillisen porvariston, joka ennen oli pitänyt keisarin puolta.
Vastustaminen ei enää auttanut, heidän täytyi antautua: valloitetuissa maakunnissa riehui jo syvä suuttumus — mitä varten Pariisi niin itsepäisesti puolustautui, kun koko isänmaan pelastus oli kysymyksessä.
Tarkoittaen Gambettan innokkaita julistuksia Delaherche lisäsi hiljaa: ei, ei; me emme ole noita raivohulluja. Uusia verilöylyjä siitä vain seuraa. Minä olen Thiersin miehiä — hän tahtoo yleistä äänestystä … ja tasavalta — herra jumala … hyvin minusta nähden, kunnes parempi hallitus saadaan.
Herra von Gartlauben nyökytti myöntävästi päätään: niinpä niin, niinpä niin…
Henriette oli niin kiihdyksissä, syytä hän ei tiennyt, mutta hän ei mitenkään jaksanut olla huoneessa, vaan lähti hiljaa pois ja meni etsimään Gilberteä. Hän ihan säikähti, kun tuli makuuhuoneeseen ja näki ystävänsä katkerasti itkevän pitkällään leposohvalla.
— Mitä nyt? Mitä ihmettä?