Kyyneleet virtasivat tulvana. Gilberte ei vastannut, hän oli tulipunainen, hän häpesi, hän oli vallan sekaisin. Henriette ojensi kätensä, Gilberte heittäysi nyyhkyttäen hänen syliinsä ja sopersi: voi ystävä-kulta, jospa tietäisit! — En ikinä minä sitä uskalla sinulle sanoa … mutta eihän minulla ole ketään … ehkä sinä sentään tietäisit neuvoa…
Hän hämmentyi kokonaan.
— Edmond oli täällä … silloin tuli rouva Delaherche — juuri ikään — yhtäkkiä…
— Mitenkä? Yhtäkkiä?
— Me olimme täällä… Edmond oli kietonut kätensä vyötäisilleni … ja suuteli minua…
Hän oikein värisi, puristi Henrietteä kaulasta, suuteli häntä ja tunnusti kaikki.
— Voi, hyvä ystävä, elä tuomitse minua liian ankarasti … minä en kestä sitä… Kyllä minä muistan, kun lupasin sinulle, etten enää tee niin … mutta olethan sinä nähnyt Edmondin — hän on niin urhoollinen, niin reipas ja niin kaunis! Ja arveleppas sitten … poikaparka sairaana … haava käsivarressa — äiti niin kaukana!… Ja päälliseksi hän on rutiköyhä — kaikki heidän tulonsa ovat menneet hänen kouluuttamisekseen. Voi hyvä Henriette — en voinut kieltää.
Henriette kuunteli häntä hämillään.
— Tuo pikku kersanttiko se siis on! — Mutta, ystäväkultani, kaikki ihmiset luulevat, että se on preussiläinen!
Gilberte nousi, pyyhki kyyneleensä ja vastusti jyrkästi.