— Preussiläinen! Ei — ei ikimaailmassa! Hän on inhottava, en siedä häntä. Kuinka sinä luulet minusta sellaista! Mitenkä ihmeellä kukaan saattaa ajatella minusta niin alentavaista? Ei, ei koskaan! Ennen kuolisin!
Silmät säkenöivät, hän oli kahta kauniimpi. Mutta samassa hän taas oli entinen iloinen keimailija. Hän rähähti nauramaan: se huvittaa minua — se on totta. Hän on ihan hurmautunut, hän jumaloi minua. Kun vain sinnepäin katson, niin hän paikalla tekee mitä tahdon… Jospa tietäisit, miten hullunkurista on tehdä pilkkaa tuosta kömpelöstä herrasmiehestä. Ja sitten hän vielä luulee saavansa palkkion kaikesta vaivastaan.
— Mutta sellainen leikkiminen on vaarallista, sanoi Henriette vakavasti.
— Luuletko? Mitähän vaaraa siitä olisi? Kun hän viimein huomaa, että kaikki on sulaa pilaa, suuttuu hän ja muuttaa pois — siinä kaikki. Eikä hän toisekseen huomaa sitä milloinkaan! Sinä et häntä tunne, hän on niitä miehiä, joita nainen saa vaaratta nenästä vetää!… Näetkös, että siinä minä olen sinua viisaampi… Sellaiset minä jo ilmassa tunnen. Hän on niin itserakaskin, ettei hän koskaan myönnä, jotta hänestä on tehty pilkkaa… Ja kun hän lähtee pois, muistelee hän täällä oloaan kaipauksella ja lohduttautuu sillä, että on tehnyt oikein ja käyttäytynyt kuin mies, joka tuntee Pariisin tavat — sen pituinen se.
Naurahtaen hän sitten lisäsi: mutta sen hän saa aikaan, että Fouchard eno pääsee vapaaksi, — ja korvaukseksi tarjoon minä hänelle kupillisen teetä omasta kädestäni.
Yhtäkkiä hän taas tuli levottomaksi, kyyneleet kohosivat silmiin: voi, hyvä jumala! Entäs anoppi!… Mikä tästä lopuksi tulee? Hän ei minusta suuresti välitä — kyllähän hän saattaa kertoa kaikki miehelleni.
Henriette oli jo tointunut ja tyyntynyt. Hän kuivasi ystävänsä kyyneleet, sai hänet nousemaan leposohvalta ja silitti hänen pörhistynyttä tukkaansa.
— Kuuleppas nyt, hyvä ystävä, minä en raski sinua torua, vaikka sinä hyvin kyllä tiedät, etten minä sitä hyväksy. Mutta minua niin ihmeesti pelotti se sinun preussiläisesi, että pelkäsin asiaasi monta, monta vertaa pahemmaksi, ihan panee puolella, kun kuulin suoran totuuden… Rauhoituhan nyt vain, kaikki käy vielä hyvin.
Henriette oli oikeassa. Se olikin parasta Gilbertelle. Samassa tuli näet Delaherche äitinsä kanssa huoneeseen. Tehtailija kertoi jo lähettäneensä hakemaan hevosta, joka saattaisi hänet asemalle, sillä hän oli päättänyt iltajunassa lähteä Brysseliin. Hän oli tullut jättämään jäähyväisiä vaimolleen.
— Olkaa ihan huoleti! hän sanoi Henriettelle. Herra von Gartlauben lupasi puhua enonne puolesta; minä tosin nyt lähden, mutta vaimoni kyllä muistuttaa häntä lupauksestaan.