— Niin juuri, tuossa, vastapäätä… Rakennusta te ette voi nähdä, sen peittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.
Maurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle aurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja koukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki keisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt kattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin, pienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes ikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria. Ympäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto "keisarin" muurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta huomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon ajopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka kiireellä juoksentelivat edestakasin.
— Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti tytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.
— Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai näyttää valkosia hampaitaan.
Ja hän tunsi hyvänlaisesti olot siellä muurin takana, sillä tallirengit olivat pistäytyneet usein ravintolassa jotain suuhunsa saamassa; hän luetteli: ensiksikin siellä nyt oli päällystö, 25 upseeria, 60 miestä sota-kaartista, vartijakunta, jonka muodosti osasto ratsuväkeä, ja kuusi ratsastavaa poliisia; — sitten tuli keisarin talous, johon kuului 73 henkeä, kamariherroja, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kokki ja hänen käskyläisensä; neljä ratsua ja kahdet vaunut keisarille, kymmenen hevosta tallimestariloille, kahdeksan ratsurengeille ja sitäpaitse 40 postihevosta; ja vielä yhdet suuret juhlavaunut ja 12 kuormarattaat, joista kahdet kokkien käytettävänä, ja niitä vasta oli ihmetelty, täpösen täynnä kiiltäviä kyökkikaluja ja keittoastioita, kaikki mainiossa järjestyksessä.
— Voi hyvä herra, te ette voi aavistaa, millaisia kastrulleja! Ne kiilsivät kuin aurinko … ja kaikenmoisia vatia ja ruukkuja ja vehkeitä, joita ei meikäläinen tiedä mitä ne ovatkaan… Ja viinit! bordeuxta, bourgognea, sampanjaa semmoiset määrät, että niistäkös olisi kelvannut pitää komeat häät!
Iloisena valkosesta pöytäliinasta ja kullankeltasesta viinistä söi Maurice kananmunia yhden toisensa perästä sellaisella ahneudella, että se hämmästytti häntä itseäänkin.
Jos hän käänsi päätään, näkyi vasemmalla laaja tasanko telttiä täynnänsä, viervierettäin kuin suuri kyläkunta, joka oli ykskaks kohonnut maasta olkikattoisten talojen ympärille kanavan ja Reimsin välillä. Ainoastaan siellä ja täällä oli muutamia harvoja puuryhmiä, jotka muodostivat pieniä viheliäisiä pilkkuja telttien väliin. Kolme myllyä ojensi laihat käsivartensa ilmaan. Mutta kaupungin epäselvästi häämöittävien kattojen ja kastanjapuiden tummien latvojen yli kohosi Reimsin tuomiokirkko sinistä taivasta vasten mahtavana kuin jättiläinen mataloiden talojen keskeltä. Ja hänen mieleensä juolahti muistoja kouluajoilta, aineita ja runoja, joita oli täytynyt opetella ja lausua, kuningasten kruunaukset ja pyhät voitelemiset, Clowis, Jeanne d'Arc, koko muinais Ranskan kunniakas historia.
Jälleen kääntyivät Mauricen ajatukset keisariin tuossa hiljasessa kauppiaan talossa, jonka ovet olivat niin huolellisesti suljetut, ja hänen katseensa siirtyi taas keltaista muuria tarkastamaan. Ja hämmästyksekseen hän siinä luki törkeiden kuvien ja ruokottomuuksien rinnalla hiilellä kirjoitettuna: "Eläköön Napoleon!" Sadevesi oli puoleksi kuluttanut suuret kömpelöt kirjaimet, lieneepä aikoja siitä, kun ne keltaselle muurille piirrettiin! Kovin kummalliselta ne siinä näyttivät ja varmaankin tarkoitti tuo vanha sotaisen innostuksen ilmaus setää, suurta Napoleonia, eikä tätä veljenpoikaa.
Mauricen ajatukset siirtyivät taas muinaisuuteen ja hän muisteli lapsuutensa aikoja, jolloin isoisä oli kertonut hänelle voittaja-keisarin suuresta sotajoukosta. Kätkyestä saakka oli häntä kasvatettu näillä sotaisilla tarinoilla ja ne olivat liittyneet yhteen jokaiseen muistoon kodista siellä kaukana Chêne-Papuleussa.