Äiti ei elänyt enää ja suuren häviön jälkeen, joka kohtasi heidän perhettään keisarikunnan kukistuttua, oli isän täytynyt vastaanottaa pieni vähäpalkkanen virka. Isoisä asui heillä mitättömällä eläkkeellään ja hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa oli kertoa lapsenlapsilleen Napoleonin voitoista. Hän nosti valkotukkaset kaksoset syliinsä, Mauricen vasemmalle polvelle ja Henrietten oikealle, — ja sitten hän saattoi istua tuntikausia kertoen homerolaisista taisteluista, joissa hänkin oli ollut mukana.
Eli ajat sulivat yhteen, tapaukset olivat ikäänkuin irtautuneet historiallisista kehyksistään, se oli kauhea yhteentörmäys kansakuntien välillä. Englantilaiset, itävaltalaiset, preussiläiset ja venäläiset riensivät ohitse, erikseen eli kaikki yhdessä, ja mahdotonta oli tietää, miksi he oikeastaan sotivat. Mutta loppu oli aina sama: yleinen, hirveä tappio, neron ja urhoollisuuden rajutuuli puhalsi ne kaikki tiehensä kuin kourallisen akanoita.
Siinä oli Marengo, taistelujen esikuva, suuremmoiset, viisaasti mietityt liikkeet, moitteeton peräytyminen pataljoonilla, jotka ääneti ja järkähtämättä marssivat tuleen, tuo taistelu, jossa saatiin selkään kolme tuntia ja annettiin selkään kuusi, jossa kahdeksansataa krenatyöriä torjui itävaltalaisen ratsuväestön hyökkäyksen, jossa Desaix löysi kuolemansa muutettuaan tappion unhottumattomaksi voitoksi. Sitten oli Austerlitz, sen talvipäivä ja säteilevä aurinko! Austerlitz, jolloin valloitettiin Pratzenin ylänkö, jolloin kokonainen venäläinen armeijaosasto vajosi jäähän — ihmiset, hevoset, kaikki ja puolijumala Napoleon, joka nähtävästi oli aavistanut, että niin tulee käymään, antoi kanuunansa lopettaa hävityksen työn. Ja Jena, Preussin mahtavuuden hauta! Ensin tiraljööritulet keskellä lokakuun päivää, Neyn maltittomuus, joka saattaa hänet pulaan, josta pelastuu Augeraux'n avulla, raju hyökkäys, joka puhkasee vihollisen keskustan ja saattaa ne kaikki pelon vimmaan, etummaisen ratsujoukon mieletön pako, suin päin, minne sattui, jotavastoin meidän husaarit kaatoivat miestä kuin kypsynyttä kauraa, täyttivät viehättävän laakson hevosten ja ihmisten raadoilla. Sitten Eylaun kamala teurastus, verisin kaikista tappeluista, — kasottain raadeltuja ja silvottuja ruumiita, — veripunanen Eylau lumipyryn vallitessa, hiljainen hautausmaa, joka vapisi, kun Muratin 80 eskadroonaa hyökkäsi esille ja tunki kuin salamoiva ukkonen venäläisen armeijan läpi jättäen jälkeensä niin paljon kuolleita, että Napoleoninkin silmät vettyivät. Friedland, jossa venäläiset jälleen menivät satimeen kuin hämmentynyt hiirilauma, — tuo kaikkivoivan, kaikkitietävän keisarin sotataidon mestariteos! Vasen siipi seisoi kuin muuri, sillä välin kun Ney katu kadulta valloitti kylän, hävitti sillat, jonka jälkeen se vasta heittäytyi vihollisen oikean siiven yli, ajoi sen virtaa vasten ja muserti ahdingossa niin perin pohjin, ettei kymmenen aikaan iltasella vielä oltu ehditty hakata kaikkia maahan. Entä Wagram, missä itävaltalaiset yrittivät eroittaa meidät Tonavasta ja alati vahvistivat vasenta siipeään, jotta olisivat voittaneet Massénan, joka pahasti haavoitettuna komensi avonaisista kalessivaunuista, mutta Napoleon seisoi levollisena kuin luminen jättiläinen ja antoi heidän ponnistaa voimiaan kunnes äkkipäätä tähtäsi sata kanuunaa heidän keskustaansa kohti hajoittaen ja työntäen sen neljänneksen takaperin. Ja silloin täytyi vasemman siiven — jäätyään yksin ja ilman tukea — väistyä Massénan osaston tieltä, joka ajoi kuin valtava vuo loput vihollisen joukosta hujan hajan pakosalle. Ja vihdoin Moskova, jossa Austerlitzin voitonaurinko viimeisen kerran loisti, — kamala ottelu, jossa vilisevässä sekasorrossa, kiväärien lakkaamatta paukkuessa, järkähtämättömällä rohkeudella hyökättiin kukkuloille ja otettiin paljaalla miekalla vallitukset, — jokainen jalansija valloitettiin ja menetettiin moneen kertaan, jossa venäläinen kaarti osoitti sellaista urhoollisuutta, että voitto olisi meiltä mennyt ilman Muratin hurjaa hyökkäystä, kolmensadan kanuunan laukasemista samalla kertaa ja Neyn verratonta rohkeutta!
Ja vaikka päivä olisi ollut kuinka verinen ja taistelu ankara, aina liehuivat voittoon vihityt liput yhtä ylpeästi iltatuulessa, aina kuului sama huuto: eläköön Napoleon! kun sytytettiin leiritulia kalliisti ostetulle taistelutantereelle, — Ranska oli kaikkialla kotonaan, sen kukistamattomat kotkat liitelivät näkymättöminä koko Euroopan ylitse ja kun ne laskeutuivat jonkun kuningaskunnan laiteelle, mateli kansa maassa kesytettynä ja nöyränä!
Maurice oli syönyt kotlettinsa, hän oli vähemmin huumautunut kuultavasta viinistä kuin ylpeistä muistoista, jotka olivat hänen mielessään soineet, — kun huomasi kaksi likaista ia repaleista sotamiestä, jotka tiedustelivat ravintolatytöltä, mihin mikin rykmentti oli sijoitettu pitkin kanavan vartta.
Hän viittasi miehille.
— Hei toverit, tulkaapa tänne!… Tehän kuulutte seitsemänteen osastoon?
— Kuulutaan niinkin, ensimmäiseen divisioonaan … hitto vieköön…
Minä olin esimerkiksi mukana Fröschwillerissä, jossa ei joutanut
palelemaan, sen takaan, ja hän tuossa, toverini, hän oli myös
Weissenburgissa — eikä ollut leikintekoa sekään!
Ja he kertoivat kerrottavansa, kertoivat tappioista ja paosta ja pelosta, molemmat olivat haavoitetut, olivat maanneet nälinkuoliaina eräässä kuopassa ja olivat viimein lähteneet rentostamaan sotajoukon jälkeen, olivat levänneet kylissä, kun kuume kovin vaivasi, ja olivat nyt vihdoinkin päässeet perille.
Surukseen huomasi Maurice, miten ahnaasti heidän silmänsä seurasivat hänen jokaista suupalaansa ja hän huusi tytölle: