— Kuulkaapas, pikku neiti! Tuokaa vielä leipää ja juustoa ja pullo viiniä… Eikö totta, pojat, me juomme yhdessä lasin ja haukkaamme päälle! Minä tarjoan!
Iloisesti istuivat likaiset miesparat pöytään ja Mauricen sydäntä kirveli katsellessaan kuinka huonoilta ja kurjilta he näyttivät resuisissa punaisissa housuissaan ja napittomissa takeissaan, jotka olivat niin täynnä erilaisia paikkoja, ettei heitä olisi voinut luulla sotamiehiksi, vaan varkaiksi eli ryöväreiksi, jotka olivat ryöstäneet jonkun kaatuneen soturin ja vetäneet päälleen hänen vaatteensa.
— Niin, hitto vieköön, jatkoi pitempi heistä suu täynnä, siellä ei ollut hauskaa, siellä … kerro sinä Coutard!
Ja pienempi kertoi, viittilöiden kädellään, jossa piteli leipäpalasta:
— Minä olin juuri pesemässä paitaani, sillä välin kun toiset keittivät… Kuvitelkaa itsellenne likanen kolo, oikea ratti, tiheää metsää ympärillä, niin ettei kissakaan olisi kuullut kun ne saatanan preussiläiset tulivat… Ja yht'äkkiä, kello seitsemän, alkavat kranaatit tippua meidän keittopatoihimme, me ryntäämme ottamaan pyssyt ja kello yhteentoista asti me olimme siinä autuaassa uskossa että oli annettu preussiläisille kelpo löylytys… Mutta tietäkääs, että meitä ei ollut kuin 5,000 ja niitä juhtia tuli ja tuli yhä. Minä makasin mäellä pensaan suojassa ja näin kun he tulivat, oikealta, vasemmalta, joka paikasta! Oh, niitä tuli kuin muurahaisia, suuria mustia muurahaisia, eivätkä ollenkaan herenneetkään tulemasta. No se on nyt se sama, mutta me arvelimme, me sotamiehet, että upseerit olivat olleet koko kolloja, kun antoivat houkutella itsensä sellaiseen ampiaispesään, kauvas tovereista, jotka eivät voineet tulla avuksi… Noo, ja sitten tapahtui, että kenraaliparka, hän, Douay, joka ei muuten ollut mikään ilkiö eikä konnakaan, saa luodin lyijyä vatsaansa ja kääntää sorkkansa taivasta kohti. Hän oli mennyttä kalua. Vaan se ei tehnyt mitään, me kestimme vielä vähän aikaa, kunnes täytyi lähteä, niitä piruja oli liian monta. Sitten tapeltiin jossain aituuksessa, me puolustamme asemataloa sellaisessa mellakassa, ettei voinut kuulla eikä nähdä… Ja sitten … en minä tiedä enää. Ne lienevät ottaneet kylän, me olimme vuorella — Geissbergiksi taisivat sanoa — ja jouduimme suureen herraskartanoon eli linnaan, jossa tapettiin kauhea joukko niitä roistoja! Ne lensivät ilmaan ja oikeimpa oli hupaista katsella kun he putosivat nenälleen eivätkä muistaneetkaan enää nousta ylös… Mutta vähämpä se auttoi! Niitä tuli yhä uusia ja aina uusia, kymmenen yhtä vastaan, ja kanuunia sama määrä. Mitäpä siellä olisi urhoollisuus auttanut, ei mitään auttanut, maahan meidän kuitenkin täytyi tupertua. No niin, meidät hakattiin moskaksi ja täytyi, joka pääsi, puikahtaa tiehensä. Mutta se minun täytyy sanoa, että vaikka meidän upseerit olivat aika pässinpäitä, olivat ne kuitenkin peevelin poikia tappelemaan, vai mitä, Picot?
Picot ryyppäsi lasinsa pohjaan ja pyyhkäsi suutaan käsiselällä.
— Olivat kyllä! Ja ihan samanlaista oli Fröschwillerissä; täytyy olla peto, että saattaa tapella sellaisissa oloissa. Niin sanoi meidän kapteenikin, pieni mukava mies … vaan minä arvelen, etteivät he tietäneet miten asia oli. Kokonainen armeija hyökkää meidän niskaamme, ja meitä oli tuskin 40,000. Me emme sinä päivänä ajatelleetkaan sotaa, taistelu alkoi vähitellen, niin että päälliköt eivät näyttäneet tietävän mitään… Niin no, minä en tietysti nähnyt koko hommaa. Mutta sen minä vain tiedän, että aikasesta aamusta sitä kesti iltamyöhään, ja kun me luulemme kaiken olevan lopussa, alkaakin vasta leikki! Ensin Wörthin luona, kaunis pieni kaupunki, jossa oli omituinen kirkontorni, juuri kuin mikähäs kakluuni. Minä en hitto vieköön vaan ymmärrä, minkätähden meidät samana aamuna komennettiin sieltä pois, kun kuitenkin sitten jälestäpäin täytyi tapella kuin riivatut päästäksemme kaupunkiin, — johon emme sittenkään päässeet. Voi, lapsukaiset, miten siellä tapeltiin ja raastettiin, muserrettiin pääkalloja ja ratkottiin ihmisten vatsoja. Se oli kauheata!… Sitten oteltiin toisen maakylän ympärillä, Elsasshausenin, — saakelin pitkä nimi! Meitä ammuskeltiin kanuunilla eräältä kummulta, jonka myös olimme aamulla jättäneet. Ja siellä minä näin omin silmin kyrassierien hyökkäyksen. Kyllä tulivat ukkorukat silvotuiksi! Enkä minä ymmärrä, miten he saattoivatkaan lähettää hevoset ja miehet sellaiseen paikkaan, jyrkälle rinteelle, joka oli täynnä pensaita ja kiviä ja ristiin rastiin halkeamain viileksimä. Ja kun siitä sitten olisi ollut jotain hyötyä!… No, komealta se kaikessa tapauksessa näytti… Sen jälkeenhän me mietimme hiukan levähtää. Koko kylä paloi ilmitulessa, baadenilaiset, württembergiläiset, preussiläiset, koko rosvojoukko, yli 120,000 miestä — kuten jälestäpäin saimme tietää — olivat piirittäneet meidät. Vai levähtää! Nyt vasta alkoikin leikki Fröschwillerin luona! Sillä, se on totinen tosi, jos ei Mac-Mahon olekkaan mikään ruudin keksijä, niin ei hän ole mikään pelkurikaan. Istui vain suuren hevosensa selässä, vaikka kranaatit suhisivat ympärillä. Joku toinen olisi jo lähtenyt käpälämäkeen, sillä ei suinkaan kenenkään ihmisen ole pakko tapella semmoista ylivoimaa vastaan, vai mitä? Mutta hän, hän ei vaan tahtonut hellittää kun kerran oli alottanut! Se oli julmaa teurastamista… Niin, jumala paratkoon, Fröschwillerissä he eivät enää olleet ihmisiä, vaan metsänpetoja, jotka raatelivat toinen toistaan. Enemmän kuin kaksi tuntia lainehti tanner verta … mutta viimeinkin … niin, lopuksi täytyi meidän sittenkin laputtaa jalkoihimme. Ja sitten saimme kuulla, että vasen siipi oli vääntänyt nurin narin baijerilaiset! Jospa meitäkin, saakeli vieköön, olisi ollut 120,000 miestä ja vähänkin kelvollisemmat upseerit!
Ja tomuissaan ja ryysyissään hyökkäsivät Coutard ja Picot leivän kimppuun ja pureksivat sitä suun täydeltä kertoessaan kauheita muistojaan tuossa somassa rauhallisessa lehtimajassa, jossa kypsät viinirypäleet kuulsivat auringon valossa.
Nyt he olivat joutuneet kauheaan pakoon tappelujen jälkeen: hajanaisia rykmenttiä, jotka nälkiintyneinä, väsyksissä ja ilman minkäänlaista johdantoa vyöryivät peltojen yli, metsien kautta, pitkin maantietä, sekava virta ihmisiä, hevosia, kanuunia, vaunuja koko armeija, jota ajoi eteenpäin pelon vastustamaton puhuri. Koska he eivät olleet voineet suorittaa järjestettyä peräytymistä eikä suojella Vogesien solia, jossa 10,000 miestä olisi voinut estää 100,000 eteenpäin pääsemästä, olisi heidän ainakin pitänyt hävittää tunnelit ja sillat. Mutta kenraalit laukkasivat eteenpäin, mielettöminä pelosta, ja siellä vallitsi voittajien ja voitettujen joukossa sellainen sekasorto, että molemmat sotajoukot sekaantuivat kerran toisiinsa niinkuin olisivat olleet sokkoja. Mac-Mahon ajoi Lunevilleen päin ja Preussin perintöprinssi haeskeli häntä Vogesien seuduilta.
Seitsemäntenä päivänä kulki ensimäinen divisioona Savernen kautta niinkuin tulvehtiva virta, jonka savisessa vedessä keinuu kaikenlaista törkyä. Kahdeksantena yhdyttiin Saarburgissa viidenteen osastoon, joka oli hajotettu ilman vastarintaa ja joka nyt oli pakosalla komentajineen päivineen. Komentaja, surkea kenraali de Failly, oli aivan menettää järkensä kun lykättiin koko tappio hänen hitautensa ja toimettomuutensa syyksi. Yhdeksäs ja kymmenes päivä — yhäti pakoa, huimaa karkua suoraan eteenpäin katsomatta oikealle eli vasemmalle. Yhdentenätoista riennettiin rankkasateessa Bayoniin päin, sillä oli kierrettävä Nancy, perättömän huhun johdosta, että se muka oli vihollisen käsissä. Kahdentenatoista levättiin Harouéessa, kolmantenatoista Vichereussa ja neljäntenätoista tultiin Neufchâteauhon, jossa laumat sullottiin rautatievaunuihin ja kuljetettiin kolmena päivänä peräkkäin Châloniin. Neljäkolmatta tuntia viimeisen junan lähdettyä tulivat preussiläiset.