— Ah, sinä kaikkivaltias, huokasi Picot, kyllä saivat pojat liikutella jalkojaan!… Ja me makasimme sairaalassa!
Coutard kaatoi viimeisen viinipisaran lasiinsa.
— Niin, ja sitten lähdimme mekin vaeltamaan ja olemme vielä sillä tiellä… No, meillä ei ole juuri valittamisen syytä kun istumme täällä jotakuinkin ehjin luin ja saamme juoda lasin niiden onneksi, jotka pelastuivat siitä perhanan mylläkästä.
Nyt oli Maurice asian perillä. Typerän hyökkäyksen jälkeen Weissenburgin luona tuli Fröschwillerin tappio kuin ukkosen isku, jonka tuhoatuottavat salamat valaisivat kamalan totuuden. Me olimme huonosti varustetut, meidän tykistömme ja miehistömme ja päällikkömme olivat keskentekoisia, eivät olleet vielä valmiita astumaan vihollista vastaan, tuota vihollista, josta oli niin halveksivaisesti puhuttu, mutta joka nyt seisoi edessä järkähtämättömänä, lukemattomana, erinomaiseen kuriin opetettuna sotajoukkona. Se oli tunkenut kuin kolme mahtavaa kiilaa meidän Metzin ja Strassburgin välille hajoitetuihin seitsemään osastoon ja pirstonut ne. Ja nyt me seisoimme yksin saamatta mistään apua, ei Italialta eikä liioin Itävallaltakaan, keisarin tuuma oli mennyt myttyyn liikkeiden hitauden ja komentajien kunnottomuuden tähden. Onnikin näytti kääntäneen meille selkänsä, kokonainen sarja vastoinkäymisiä, ikäviä sattumia tuli preussiläisille avuksi ja helpoitti heidän salaista aijettaan jakaa meidän joukkomme kahtia, ajaa toinen osa Metzin alle, eroittaa se Ranskasta ja marssia toisen joukon hävitettyä Pariisia kohti. Nyt jo näytti päivän selvältä, että ranskalaiset tulevat lyödyiksi, onhan johdonmukaista, että järjetön urhoollisuus joutuu alakynteen kylmää miettimistä ja suurta ylivoimaa vastaan. Mitäpä enää hyödytti siitä asiasta puhella, loppu on kuitenkin kaikista huolimatta oleva sama niiden lakien mukaan, jotka johtavat maailman kulkua.
Mauricen uneksiva katse sattui parhaaksi mustiin kirjaimiin keltasen muurin syrjässä. Eläköön Napoleon! Sanomaton surumielisyys valtasi hänet, hänen sydäntään ahdisti ja poltti. Se oli siis totta, että hänen synnyinmaansa, jonka joukot olivat ennen marssineet riemukulussa Euroopan läpi, oli kärsinyt korvaamattoman tappion kurjaa, halveksittua kansaa vastaan taistellessaan! Puolessa vuosisadassa oli maailma muuttunut, entisten voittajien täytyi nyt totuttautua tappioihinkin! Hän muisti, mitä lankonsa Weiss oli sanonut Mülhausenin luona. Niin, lanko oli oikeassa, hän oli nähnyt, mikä se oli, joka hitaasti ja näkymättömästi oli murtanut meidän voimamme, hän oli tuntenut raittiin tuulahduksen Saksanmaalta. Olikohan tämä yhden sotaisan ajanjakson alku ja toisen loppu? Voi sitä onnetonta, joka jää paikalleen seisomaan kansojen eteenpäin pyrkivässä riennossa: voitto on sen, joka kulkee etummaisena, joka on viisain ja tervein ja voimakkain!
Silloin kuului keittiöstä huudahdus ja heleää naurua ja Maurice näki luutnantti Rochasin koettavan suudella kaunista palvelustyttöä vanhanaikaisella sotilasmaisella tavallaan. Kun ei se oikein onnistunut, tuli hän kuistille istumaan ja tyttö kantoi kahvitarjottimen jälessä. Hän sattui kuulemaan sotamiesten viimeiset sanat ja huudahti iloisesti:
— Voi, lapsukaiseni, tuo ei merkitse niin mitään! Se on aina semmoista tanssin alussa, mutta kohta tässä tulee toinen ääni kelloon!… Eihän ollut ihmekään, että siellä kävi hullusti, kun oli viisi yhtä vastaan. Vaan pian tulevat asiat olemaan toisella kannalla, siitä voitte olla varmat! Meitä on täällä kolmesataatuhatta miestä. Ja kaikki meidän liikkeet, joita ei kukaan ymmärrä, tarkoittavat preussiläisten houkuttelemista tänne päin, että Bazaine, joka pitää heitä silmällä, pääsisi puskemaan takaapäin … ja silloin me muserramme heidät, läiskis! niinkuin tuon kärpäsen!
Hän oli lyönyt aimo läimäyksellä kärpäsen littoseksi käsiensä väliin ja nauroi kohti kulkkuaan, — niin varma hän oli tietämättömyydessään ja uskossaan voittamattomaan urhoollisuuteen siitä, että tuo yksinkertainen suunnitelma onnistuu. Ja hän neuvoi hyvin kohteliaasti Coutardille ja Picotille, missä heidän rykmenttinsä ovat, sekä istahti sitten tyytyväisen näköisenä ja sikari suussa kahvinsa ääreen.
— Hyvästi toverit ja kiitosta itse! vastasi Maurice sotamiehille, jotka häntä lähtiessään kostelivat ja kiittelivät.
Hänkin oli tilannut kupin kahvia ja katseli nyt luutnanttia, jonka hyvä tuuli oli hiukan haihduttanut hänenkin alakuloisuuttaan, ja mietti, mitä hänen kolmesataatuhatta miestään oikein merkitsivät, kun ei heitä kuitenkaan ollut enempää kuin satatuhatta. Ja epäilytti häntä vähän se mainio suunnitelmakin, jonka mukaan preussiläiset puserrettaisiin, kuin kärpänen äsken, Châlonin sotajoukon ja Bazainen armeijan väliin. Mutta kaihosihan hän itsekin koko sydämmestään jotain, joka voisi lohduttaa! Miksei hän siis uskoisi noita unelmia, miksei hän toivoisi, kun niin loistava menneisyys lauloi hänelle alati muistojaan? Vanha puutarha oli niin valoisa, aurinko loi lämpimiä säteitä Ranskanmaan kuultaville rypäleille. Jälleen heräsi hänessä vähäksi aikaa luottamus ja toivo sai vallan raskaasta surumielisyydestä, joka oli vähitellen syöpynyt häneen.