Maurice oli seurannut hetken aikaa silmillään erästä upseeria, afrikkalaista jääkäriä, joka ratsasti ordonnanssi perässä huimaa vauhtia tietä pitkin ja katosi juuri suuren keltasen muurin taakse. Parin minuutin kuluttua palasi ordonnanssi yksin taluttaen molempia hevosia ja tuli ravintolan pihaan.
— Prosper! huudahti Maurice hämmästyneenä, — sinäkö se olet? Minä luulin, että te vielä olitte Metzissä!
Häneen oli Maurice tutustunut enonsa luona Rémillyssä ja oli hyvin iloinen kun tapasi hänet taas pitkästä ajasta. Prosper oli nimittäin ollut kolme vuotta Afrikassa ja vasta sodan sytyttyä palannut Ranskaan; ja hän näytti omituiselta ja hauskalta taivaansinisessä liivissään ja leveissä punasissa housuissa, joita kannatti pitkä tupsupää vyö.
— Eihän mitä! Maurice Levasseur … tämäpä oli hauska sattuma!
Mutta hän ei joutanut pitkälti puhelemaan, kävi ensin viemässä höyryävät hevoset talliin, silmäillen isällisellä hellyydellä omaansa. Hän oli talonpojan poika ja oli jo lapsuudesta tottunut hevosiin ja oppinut niitä rakastamaan ja sentähden kaiketi ruvennut ratsumieheksi.
— Me olemme tulleet yhtä kyytiä Monthoista, yli viiden peninkulman syöttämättä, selitti hän palattuaan, — ja Zephir tarvitsi jo vähän ruokaa!
Zephir oli hänen hevosensa. Itse hän ei tahtonut mitään syömistä, ainoastaan kupin kahvia. Hän odotti upseeria, joka meni keisarin puheille, ja se voi olla tehty viidessä minuutissa, vaikka voi se taas kestää kaksi tuntiakin. Niin oli upseeri sanonut ja käski viedä hevoset jonnekin suojaan. Ja kun Maurice rupesi utelemaan, teki hän epämääräisen liikkeen ja sanoi:
— En tiedä … viestiä … eli mitä lienee paperia jätettävänä!
Mutta Rochas'n silmä seurasi hartaudella jääkäriä, jonka puku herätti hänessä rakkaita muistoja Afrikka-ajoilta,
— Kuulkaapas, missä paikoin te siellä olitte, siellä kaukana?