— Medeahissa, herra luutnantti.
— Medeahissa!
Ja heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he alkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään hevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin olisivat vain lähteneet metsästysretkelle, — arapialaisia pyytämään. Kuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät todellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku pystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla valmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin polttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen tähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen lauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa eroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat ja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se makuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella univormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet kovinkaan rattosia, — kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa, vihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä useammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin ei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti kuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he kiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet rosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin hauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.
— Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, — siten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan toisella tavalla!
Ja kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta Toulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he olivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä. Hän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta Saint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin ollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan itse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat jyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli kerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet mukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät vietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät vartijajoukokseen. Sekös hauskaa — totta totisesti — ajaa kahdeksan runsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan hirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.
— Ja Bazaine? kysyi Rochas.
— Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi keisarista eroon.
Mutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.
Ja Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa? Jääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa, etujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään vihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä, kaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat yhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte, josta hän puhui suurimmalla ihastuksella.
— Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän kumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.