Piirittämissuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat oli tarkoin pohdittu ja määrätty: Maasin armeija pohjoisessa Croissysta Epinayn kautta Marneen, kolmas armeija etelässä Chennvièresistä Châtilloniin ja Bougivaliin ja preussiläisten päämaja — kuningas Wilhelm, herra von Bismarck ja kenraali von Moltke — Versaillesissa.
Jättiläismoinen piiritys, jota ei ollut kukaan uskonut, oli nyt toteennäytetty. Kaupunki, joka ympärimitaten oli neljä ja puoli peninkulmaa, jossa oli viisitoista linnoitusta ja kuusi varustusta oli kuni kahleissa. Ja puolustajana oli vain kolmastoista osasto, jonka kenraali Vinoy oli pelastanut, ja neljästoista, jota paraillaan muodostettiin ja jota johti kenraali Ducrot. Yhteensä oli näissä 80,000 sotamiestä, sen lisäksi 14,000 merisotamiestä, 15,000 vapaaehtoista, 115,000 miestä nostoväkeä, puhumattakaan 300,000 kansalliskaartilaisesta, joita oli sijoitettu valleille sinne tänne. Suuri joukko tosin, vaan puuttui tottuneita ja sotakuriin totutettuja. Joukkoja varustettiin ja harjoitettiin; Pariisi oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä.
Kuumeentapaisesti valmistauduttiin puolustautumaan, tiet suljettiin, talot, jotka olivat ampuma-alalla, revittiin, 200 suuriputkista kanuunaa ja 2,500 muuta kanuunaa laitettiin kuntoon, toisia kanuunia valettiin, ja ministeri Dorianin isänmaanrakkaus ja suuret ponnistukset loivat kuin tyhjästä kokonaisen asehuoneen.
Mielet olivat kuohuksissa, viha raivosi myrskynä, sitten kun Ferrièresin keskustelut oli keskeytetty ja Jules Favre ilmoittanut Bismarckin vaatimukset: luovuttaa Elsass, jättää Strassburgin linnue vangiksi ja suorittaa kolme miljaardia vahingon korvaukseksi — yksimielisesti päätettiin, että sodan jatkaminen oli Ranskan elinehto. Vaikkei olisi toivoa hiventäkään, tulisi Pariisin puolustautua, että isänmaa pysyisi hengissä.
Muutamana sunnuntaina syyskuun lopulla lähetettiin Maurice kaupungin toiseen päähän. Uutta toivoa herätti hänessä se, mitä hän näki. Hänestä tuntui niinkuin kansan sydän ja suuri puolustusaate olisivat Châtillonin tappion jälkeen tulleet lähemmä toisiansa. Tuo ennen niin nautinnonhimoinen Pariisi, joka helposti horjahti oikealta tieltä, oli muuttunut, muuttunut edukseen — se oli valmis miehuullisesti kärsimään mitä suurimpia uhrauksia. Muuta ei nähnytkään kuin univormuja; välinpitämättömimmilläkin oli kansalliskaartin merkki. Niinkuin seisahtuu jättiläiskello, josta vieteri on katkennut, niin oli yhtäkkiä pysähtynyt elämä, teollisuus, kauppa — kaikki oli jähmettynyt; yksi ainoa intohimo oli eleillä — halu voittaa.
Se oli ainoa puheenaine, joka sai sydämmet sykkimään ja veren suonissa virtaamaan, kaikkialla siitä puhuttiin, yleisissä kokouksissa, öisin vahdissa ollessa; sama asia keräsi kansaa jalkakäytäville, että tuskin pääsi liikkumaan. Samat harhaluulot täyttivät kaikkien mielet, sama sisällinen kiihotus valtasi koko kansan. Ilmautui jo sairaaloista hermostumista, rutontapaista kuumetta, joka liioitteli sekä pelon että toiveet, ja vähimmänkin syyn sattuessa päästi eläimelliset himot ihmisessä valloilleen.
Marttyyrikadulla Maurice näki tapauksen, joka kokonaan kiinnitti hänen huomionsa: hurjistunut ihmisjoukko hätyytti taloa, jonka yläkerran ikkunasta oli koko yö nähty valoa, ihan varmasti merkkituli preussiläisille, jotka olivat Pariisin yläpuolella Bellevuessa.
Asukkaat, joita rahvas epäili, viettivät kaiket päivät tähystellen katoillaan. Edellisenä iltana olivat he olleet hukuttaa muutaman raukan, joka oli penkille leväyttänyt Pariisin kartan ja tutki sitä.
Mauriceenkin, joka ennen oli ollut niin järkevä, oli tarttunut sama sairaaloinen epäluuloisuus; kaikki, mitä hän oli tähän asti uskonut, horjui. Hän ei enää epäillyt kuten Châtillonin mylläkässä, ettei Ranskan armeija enää koskaan kykenisi urhoollisesti taistelemaan. Hyökkäys Hayhin ja Chevillyyn syyskuun 30 päivänä, taistelu lokakuun 13 päivänä, jolloin nostoväki valloitti Bagneuxin, ja hyökkäys lokakuun 21 päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä silmänräpäykseksi oli valloittanut Malmaison-puiston, oli herättänyt eloon hänen itseluottamuksensa, virittänyt toivon, joka ei tarvinnut kuin kipenen syttyäkseen ja palaakseen.
Preussiläiset olivat tosin voittaneet sotajoukon, mutta se oli taistellut urhoollisesti, se voi vielä voittaa. Mutta Mauricea huolestutti tuon suuren Pariisin horjuvaisuus — iloisimmista toiveista se saattoi syöksyä syvimpään alakuloisuuteen ja keskellä voitonhimoaan se pelkäsi pettämistä. Seuraisivatko kenraali Trochu ja kenraali Ducrot keisarin ja marsalkka Mac-Mahonin esimerkkiä? Olisivatko he vain keskinkertaisia päälliköitä ja tietämättään ja tahtomattaan veisivät uusiin tappioihin?