Valmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se oli katsottu sopivimmaksi paikaksi.
Ääretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia: Coulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija marssi avuksi, se oli jo Etampesin luona — kerrottiin. Kaikki oli kuin puhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen toiselle rannalle.
Kaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme armeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista muodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin kolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista joukoista, joita koottiin vähän joka paikasta — sitä oli kenraali Ducrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas — varaväki — jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli kenraali Vinoy.
Ja Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa
Vincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.
Siellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että seuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan. Mutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran tulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt myöhästyttivät koko suunnitelman.
Seuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan Maurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin hullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen ainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit…
Mutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn — Coeuillysin ja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin leveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon jokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan, kolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja puolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi luopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.
Sinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten suojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten — jalat olivat jääkönttänä.
Surulliset, synkät päivät — kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat! Kauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä, joka pelastaisi Pariisin — se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena päivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että Loiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä kiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.
Mutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan vastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat lihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista härkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet. Teurastettiin hevosia.