Ruokavarat — siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja — laskettiin neljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä rautatien-asemille.
Polttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat jauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.
Ja Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu, Pariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi, joka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia — toivoi kuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla ja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä toisi ne kaupunkiin.
Pitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja lihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun huhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä — kahta valtavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon kärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas Château-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat surmata hänet.
Sotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja pyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä, koko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin, syöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä yli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.
Maurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään sotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan — toimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä päästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi ainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan niinkuin sekin.
Usein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta rautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja tärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja katosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä saksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.
Itse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei tiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet kokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He väikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman riemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.
Tammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan pommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää ihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita piirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli surmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta vihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja uhkasivat polttaa museot ja kirjastot.
Ne olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.