Champignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan siellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava tykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama raivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.
Suuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja kansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä, jos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät suostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000 kansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin puolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi päivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja hukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.
Heidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta hyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin 59 pataljoonaa.
Ja tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko tungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit kulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia lauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille ja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.
Seuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä huimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto, että Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin kansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä — preussiläiset oli voitettu — ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!… Miten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka iltahämärä toi tullessaan!
Sillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta Buzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli suvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että kanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu perille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt taistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun täytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud jätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.
Ja illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo taivaanrannan.
Nyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän kansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa preussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä — hän oli silloin Pariisissa — ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli todellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä päälliköiden typeryys ja petos.
Rivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu!
Eläköön kommuuni!
Vallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä määrin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa kenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.