Samana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän oli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja ajatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton toivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa, kun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä urostöistä.
Kahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta valittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku jalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla. 40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä, että koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa, riisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa leipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia leipurin edustalla osaansa — 300 grammaa.
Naisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja vilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin sankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa, joka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi suurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo suuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton saastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin kanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne risteilevät kranaatit — synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.
Yhtäkkiä — tammikuun 29 päivänä — kerrottiin Pariisissa, että Jules Favre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa aselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi päiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää ruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta neuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.
Saman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä, jolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice 115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.
Siellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja tuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät ympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen mieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja kiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia sanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty Ranskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen, joka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka vihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla ja pohjoisessa — hän arveli samoin kuin Gambetta.
Hän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä
Sveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.
Vaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli arvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin puolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat uudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa jyrisivät.
Thiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa oli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä hän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli valmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.
Hän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli päättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi tullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja — viisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, — Ranskan varat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta haavasta virrannut.