Helmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.
Muutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa taistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin pois.
Hän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää sankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut — ja hän katosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta kuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen, josta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni aivan loppumattomasti.
Muuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata frangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin, ja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.
Hän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä ihan suututtivat Henrietten kirjeet — heti kun aselepo päätettiin, hän kirjoitti sisarelleen — joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn lepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi, ennenkuin preussiläiset oli poistettu.
Hän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä. Ei hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän syönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin puutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.
Mutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja vapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut mitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat odottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se vaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa — ja kevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.
Piirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja aivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat täydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he olivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.
Maurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja hengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä oli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki sanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun mielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä kapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen sitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta hän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että Ranska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei oltu solmittu.
Maaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin; kirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.