— Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!
He katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka erotti heidät — mutta sydämmet olivat eroamattomat!
Seuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset tempasivat hänet mukaansa.
Kun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista hallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit, virastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun maaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä — katselemassa katusulkuja — olihan nyt sunnuntai.
Suuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen julistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia varten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki tuntemattomia.
Kommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen, Pariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten voinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon — ja syy oli hallituksen.
Täydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien pormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat kohtuulliset — se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista, liittolaisestaan.
Muutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä, herättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.
Voitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki virastot — mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää kokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti. Pohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa, kymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi siinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta Puteaux ja Courbevoie.
Vasta seuraavana päivänä muisti Maurice — hän oli pataljoonansa kanssa menossa Versaillesta valloittamaan — muisti ystävänsä surullisen katseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen korvissaan.