Yksi ainoa väkivaltaisuus häntä pahoitti: Vendômepatsaan särkeminen; kenties se oli lapsellista, mutta hän luuli vielä kuulevansa isoisän kertovan Marengosta, Austerlitzista, Jenasta, Eylausta, Friedlandista, Wagramista, Moskovasta, noista urotöistä, jotka vieläkin häntä innostuttivat.
Mutta oikeutta ja kohtuutta se vain oli, kun Thiers murhaajan asunto revittiin ja vakuutena säilytettiin panttivangit. Silloin kun Versailles pommitti Pariisia ja sen kranaatit ruhjoivat talot ja surmasivat naisia ja lapsia.
Kamala hävityksenhalu sai hänessä vallan, sillä hänen kauniit unelmansa hupenivat, sulivat kuin jää kiehuvaan veteen.
Jos kerran veri vain tukahuttaa koston, niin on parasta, että maa siinä patusessa paikassa halkeaa ja nielee kaikki — ehkäpä sitten raunioista ilmestyy uusi elämä, uusi yhteiskunta!
Ennen sortukoon Pariisi ja palakoon äärettömänä roviona, ennenkun paheet ja kurjuus uudestaan pääsevät valtaan, ennenkun vanha mädännyt yhteiskunta palaa julkeuksineen ja valheellisuuksineen!
Ja hän näki kamalan unen. Jättiläiskaupunki oli tuhkaläjänä, — savuavia kekäleitä Seinen molemmilla rannoilla; haava oli ummessa, tuli oli sen parantanut, se hävityksen kauhistus ei vertaistaan löydä — uusi kansa tulisi entisen sijaan.
Huhut häntä taas yhä enemmän ja enemmän kiihottivat: kokonaisten kaupungin-osain alle oli ruutihautoja kaiveltu, holvihaudat ruutia täynnä, kaikki yleiset rakennukset valmiina ilmaan räjäytettäväksi, sähkölangat yhdistivät johtoja, kipuna vain ja — kaikki syttyisi samassa silmänräpäyksessä, kaikkialla oli äärettömiä varastoja tulenarkoja aineita, varsinkin lamppuöljyä, — koko kaupunki olisi yhtäkkiä aavana tulimerenä.
Kommuuni oli pyhästi vannonut, ettei ainoakaan Versaillesin sotilaista pääsisi kaupungissa katusulkuja etemmäksi — kadut avaisivat kitansa, rakennukset romahtaisivat maahan, Pariisi häviäisi tuleen ja nielisi kononaisen maailman.
Tahdotonna antautui Maurice tuon surullisen unelman valtaan, hän ei ollut tyytyväinen kommuuniin. Hän ei luottanut sen johtaviin miehiin, hän huomasi, että se oli voimaton, siinä oli liian erilaisia aineksia; mitä suurempi oli uhkaava vaara, sitä nurinpäisemmät, sekavammat sen toimet.
Kaikista yhteiskunnallisista parannuksista, joita se oli luvannut, ei se niin ainoaa ollut saanut toimeen ja jotenkin varma sai olla, ettei se mitään pysyväistä jälkeensä jätä, kun sen päivät ovat päättyneet. Mutta pahinta oli kuitenkin epäsopu ja kateus jäsenten kesken ja epäluulo, joka haittasi ja esti kaikkea työntekoa.