Monet — varsinkin maltilliset — olivat niin levottomat etteivät enää käyneet kokouksissa. Toisia olot pakottivat, mutta kaikki he pelolla ja vapistuksella odottivat, läpäistäisiinkö ilman satunnaista diktaattoria, sillä nyt oltiin sillä asteella, jolloin vallankumouksen eri puolueet perinjuurin hävittävät toisiansa pelastaakseen isänmaata. Epäluulo oli ensin kohdannut Cluzeretia, sitten Dombrowskia — ja nyt oli Rosselin vuoro. Ei edes Delescluze, joka oli nimitetty sotaministeristön siviilijäseneksi, voinut mitään, niin suuri kuin hänen vaikutusvaltansa muuten olikin.
Suuri yhteiskunnallinen voimanosotus, josta oli uneksittu, meni myttyyn, sillä ne miehet, joitten oli määrä panna se toimeen, olivat voimattomat ja menettivät hetki hetkeltä kaiken vaikutuksen, kunnostautuivat vain siksi, että epätoivoissaan tekivät tuhmuuksia.
Pariisikin jo kauhistui. Ensin se oli ollut vihainen Versaillesille, — nyt se ei enää kärsinyt kommuunia. Pakollinen sotapalvelus, asetus, joka määräsi kaikki neljääkymmentä vuotta nuoremmat miehet aseihin, oli suututtanut rauhallisia kansalaisia ja seurauksena oli pakeneminen. Moni pujahti valepuvussa ja väärällä passilla Saint-Denisin ohi taikka pimeinä öinä hinautui köysiä ja tikapuita myöten linnoitusten kaivantoihin ja pujottelihe sitä tietä karkuun.
Varakkaat olivat jo aikoja sitten menneet maisenmatkojaan. Ei yksikään tehdas ollut vielä oviaan avannut. Ei ollut ainoatakaan kauppaa, ei minkäänlaista työtä; jokainen vetelehti joutilaana tuskallisena odottaen asiain lopullista selvenemistä. Ja kansa eli edelleenkin kansalliskaartin palkasta, noista kolmestakymmenestä sousta, jotka nykyjään maksettiin pankin suorittamista miljooneista, — kolmestakymmenestä sousta, joissa kapinan varsinainen yllytin piilikin. Kokonaisia kaupunginosia oli tyhjänä, puodit sulettuina, liike kuollutta.
Toukokuu oli kulumassa, kevätaurinko valaisi autioita katuja, joilla toisinaan kohtasi surusaaton, kun liittoutuneet saattoivat kapinan uhria hautaan, pappia ei ollut, punaiset liput peittivät ruumiskirstun, ja saattomiehillä oli kädessä jäkkäräseppeleitä.
Kirkot olivat kiinni, mutta iltaisin ne muuttuivat kokoushuoneiksi.
Muita sanomalehtiäkään ei saanut ilmestyä kuin vallankumouksellisia.
Pariisi oli hävitetty, tuo uomi kurja Pariisi, joka vallankumouksen pääkaupunkina ei suvainnut monarkillista kokousta ja joka kammoi kommuunia ja halusi vapautua siitä. Kamalia kertomuksia kulki suusta suuhun: panttivankia vangittiin ja teloitettiin joka päivä, tynnörittäin oli ruutia kaadettu likaviemäreihin, joissa yötä päivää seisoi miehiä, tulisoihdut kädessä, valmiina räjäyttämään ilmaan koko kaupungin.
Maurice ei ollut koskaan ollut juoppo, mutta yleinen juoppouden himo tarttui häneenkin. Kun oli hänen vahtivuoronsa taikka kun hän istui vahtituvassa, otti hän ryypyn konjakkia tai enemmänkin eikä paljon sietänyt, ennenkun oli juovuksissa.
Juoppous oli muuttunut rutoksi, se oli ensimmäisen piirityksen perintöä, joka nyt toisen aikana tuli monta vertaa kauheammaksi. Rahvas, jolla tuskin oli leipää, vaan viiniä ja konjakkia yltä kyllin, oli oppinut juomaan ja päihtyi nyt pienimmästäkin tilkasta.
Sunnuntaina toukokuun 21 päivänä tuli Maurice ensi kerran elämässään juopuneena kotiin Ortieskadulle, jossa hän toisinaan vietti yönsä. Hän oli koko päivän ollut Neuillyssä, ampunut ja juonut toverien kanssa, päästäksensä tavattomasta väsymyksestään, joka oli painaa hänet maan alle. Vaistomaisesti hän oli hoiperrellut asuntoonsa ja heittäynyt vuoteelleen, ei hän ollenkaan tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten palannut. Aurinko oli jo väki korkealla, kun hän seuraavana aamuna heräsi hälyytykseen ja rummun pärinään.