Edellisenä iltana oli muuan portti Point-du-Jourin luona ollut vartioimatta ja siitä olivat Versaillesin sotajoukot ilman pienintäkään vastusta tunkeutuneet Pariisiin.
Maurice pukeutui nopeasti, heitti kiväärin olalleen ja riensi ulos. Kadulla hän kohtasi joukon tovereitaan, jotka kertoivat hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, mutta he puhuivat niin sekavasti, ettei hän heitä paljon ymmärtänyt.
Kymmenen päivää olivat Mont-Valèrien ja Issyn linnoitus pommittaneet valleja, eikä asema Saint-Cloudin portin luona ollut enää puolustettavissa; seuraavana päivänä oli aikomus tehdä lopullinen rynnäkkö. Mutta viiden seuduissa huomasi muuan ohikulkija että portti oli vartioimatta, hän viittasi sotamiehille piirityskaivannossa, jotka olivat tuskin viidenkymmenen metrin päässä.
Paikalla marssi siitä kaupunkiin 37:nen linjarykmentin kaksi komppaniiaa. Kintereillä seurasi kenraali Douayn johtama neljäs osasto. Koko yön virtasi toinen joukko toisen perästä samaa tietä. Kello seitsemän tuli Vergén osasto Grenellesillalle ja siitä aina Trocadéroon asti. Kello yhdeksän kenraali Clinchamp anasti Passyn ja la Muetten. Kello kolmen aikaan aamusella majoittui ensimmäinen osasto Boulognenmetsään, Bruatin osasto meni samalla aikaa Seinen yli valloittamaan Sèvresporttia helpottaakseen siten toisen osaston pääsyä, jonka kenraali de Cisseyn johdolla oli määrä tuntia myöhemmin miehittää Grenellen kaupunginosa. 22 päivän aamuna oli siis Versaillesin armeija saanut haltuunsa Trocadéron ja la Muetten oikealla rannalla ja Grenellen vasemmalla ja kommuuni oli niin hämmästyksissään, suutuksissaan ja pyörällä, ettei kyennyt mihinkään, se syytti petosta ja oli ihan hurjissaan, sillä sen valta oli päivän selvästi lopussa.
Kun Maurice vihdoinkin sai selville, mitä oli tapahtunut oli hänen ensimmäinen ajatuksensa: nyt on kaikki lopussa — ei enää muuta kuin ammuttaa itsensä.
Mutta hätäkelloja soitettiin yhtmyötään, rummut pärisivät, naiset ja lapsetkin valmistivat katusulkuja, — kaduilla oli vilinään sotamiehiä, jotka riensivät määräpaikoilleen. Ja puolenpäivän aikaan oli jo kommuunin voittamattomissa sotilaissa toivo taas vironnut — he olivat päättäneet voittaa, kun näkivät että vihollinen ei ollut paikaltaan hievahtanut.
Sotajoukko oli nyt erinomaisen varovainen, seuraten preussiläisten sotatapaa, jonka se omasta katkerasta kokemuksestaan oli oppinut tuntemaan.
Yleishyvänvaliokunta ja Delescluze järjestivät puolustuksen Hötel-de-Villessä. Kerrottiin heidän hylänneen kaikki sovinnon aikeetkin. Siitä saivat kaikki rohkeutta: Pariisin täytyi voittaa. Puolustus ja hyökkäys tuli olemaan yhtä raivoisaa; ei armoa kumminkaan puolin, sama viha kiehui kummassakin sotajoukossa.
Maurice vietti sen päivän Marskentän ja Invaliidihotellin puolella, ampua paukutti ja peräytyi vaan hitaasti katu kadulta. Hän ei ollut löytänyt pataljoonaansa, hän taisteli tuiki tuntemattomain ihmisten rinnalla, hänen huomaamattaan ne olivat vieneet hänet vasemmalle rannalle. Neljän aikaan he puolustivat erästä katusulkua Yliopistonkadulla Invaliidipuiston luona eivätkä he sitä luovuttaneet, ennenkun hämärissä kuulivat, että Bruotin osasto oli samonnut rantaa pitkin ja valloittanut lainsäätäjäkokouksen palatsin. He olivat vähällä joutua vangiksi ja pelastuivat vain suurella vaivalla Lillekadulle kierreltyään Saint-Dominiquen ja Belechassen kadun kautta.
Illemmalla oli Versaillesin armeijan käsissä koko alue Vanvesportista alkain, lainsäätäjäkokouksen palatsi, Elyséepalatsi, Saint-Augustinin kirkko, Saint-Lazaren rautatienasema ja aina Asnierèsporttiin.