Seuraava päivä, 23:s, kirkas ja kaunis tiistai, oli Mauricen tukalin. Pikkusen liittolaisten joukkueen hallussa, johon hän kuului ja jossa oli monen pataljoonan sotamiehiä, oli vielä Ranta- ja Saint-Dominiquenkatuin välinen kaupunginosa kokonaan. Mutta useimmat olivat majoittuneet Lillekadun suuriin puutarhoihin. Itse oli hän rauhassa nukkunut Kunnialegioonan palatsin viereisellä nurmikolla.
Aamusella hän luuli joukkoin hyökkäävän lainsäätäjäkokouksen palatsista ja ajavan heidät Backadun lujain katusulkuin taakse. Mutta tunti kului toisen perästä ja hyökkääjiä ei nähnyt, ei kuulunut. Silloin tällöin ammuttiin jokunen luoti kadun päästä toiseen.
Versailleslaiset olivat varovaisia ja seurasivat tarkasti suunnitelmaansa, he olivat lujasti päättäneet, etteivät ryhdy hyökkäykseen, sillä liittoutuneet olivat muodostaneet Tuilerien-penkereestä lujan linnoituksen. He marssivat kahden puolen vallituksia saadakseen ensin haltuunsa Montmartren ja Observatoorion, että sitten yhdessä apajassa vetäisivät koko keskikaupungin.
Kahden seuduissa Maurice kuuli kerrottavan, että kolmivärinen lippu liehui Montmatrella; Galette-myllyn suuri patteriaa oli anastettu, kolme armeijan osastoa, joitten pataljoonat kiipesivät kunnaalle pohjoisesta ja lännestä, oli yhtaikaa sinne hyökännyt, ja voittajat tulvasivat taas Pariisiin, valloittivat Saint-Georgesin-torin, Notre-Damen, de Lorettekirkon, kunnallishallituksen Drouotkadulla ja uuden Oopperan, jollaikaa vasemman rannan sotajoukot kulkivat aina d'Enfer- ja Hevostoreille.
Hämmästystä, kauhua ja raivoa kaikkialla, kun kuultiin vihollisen niin nopeasti etenevän. Mitä ihmettä? Montmartre, liittoutuneitten suuri kukistamaton linnoitus oli valloitettu kahdessa tunnissa!
Maurice kyllä huomasi, miten rivit harvenivat, toinen toisensa perästä pujahti kaikessa hiljaisuudessa pois — meni kotiinsa, peseytyi ja muutti mekon päälleen, sillä kauhea oli kosto, jos heidät ase kädessä tavattaisiin.
Martignacin- ja Bellechassen-katuin katusulut oli jo otettu ja Lillekadun päässä vilkkui jo punaisia housuja. Kohta ei ollut jälellä kuin itsepäisimmät yltiöt, Maurice ja muita joku puoli sataa, jotka olivat päättäneet paikoilleen kuolla, kunhan ensin olivat surmanneet niin monta vastustajaansa kuin ikinä olivat voineet — nitistäneet hengen noilta kirotuilta, jotka kohtelivat liittoutuneita kuin ryöväreitä ja taistelevain joukkoin takana pitemmittä mutkitta ampuivat vangit.
Hurja viha oli eilisestä yltynyt äärimmilleen; armo ei tullut kysymykseenkään ottelussa noitten hurjistuneitten haaveilijain, jotka tahtoivat kuolla aatoksensa puolesta, ja sotamiesten välillä, jotka olivat kiihtyneet vastustuksesta ja raivoissaan kun uudelleen täytyi taistella.
Kello viiden paikoilla peräytyi Maurice tovereineen Backadun katusulkuin taakse pitkin Lillekadun varustuksia; he ampuivat hellittämättä, mutta yhtäkkiä tuprahti paksu savupilvi Kunnialegioonan-palatsin avonaisesta ikkunasta, Se oli ensimmäinen murhapoltto Pariisissa; hurjaa riemua se herätti, mieletöntä ilkkumista. Hetki oli tullut! Äärettömänä roviona nyt koko kaupunki palaisi ja maailma puhdistuisi tulessa!
Mutta mitä hän näki? Viisi, kuusi miestä tuli palatsista ja etukynnessä pitkä roikale. Hän tunsi sen heti Chouteauksi, entiseksi toverikseen 106:nen ajoilta. Jo maaliskuun 18 päivän jälkeen oli hän nähnyt hänet, kaluunilla koristettu lakki päässä, nyt hän oli kohonnut arvossa, kaluunia oli joka paikassa, hän oli jonkun kenraalin ajutanttina, sellaisen, joka ei ollut uskaltautunut taisteluun. Ja Maurice muisti, mitä oli kuullut: Chouteau vietti hauskaa elämää Kunnialegioonan-palatsissa rakastajattarensa kanssa — eli ylellisesti kommuunin kustannuksella, rötkötti pitkävartiset saappaat jalassa komeissa vuoteissa ja ajankuluksi harjoitteli pilkkaan ampumista, suuret peilit maalitauluna. Sen lisäksi tiedettiin, että sama nainen, jonka kanssa hän eli, joka aamu ajeli komeissa vaunuissa ja kävi muka ostoksilla, vieden talteen pakottain vaatetta, kalliita kelloja, yksin huonekalujakin, — kaikki varastettuja.