Kun Maurice näki Chouteaun miehineen hyökkäävän palatsista lamppuöljykannu kädessä, tuntui hänestä kaikki niin inhottavalta, — vakaumukset ja toiveet horjuivat, epäilys sai taas vallan: Jottako tuo kauhistuttava kosto olikin rikos, koska tuollainen mies oli sen välikappaleena?
Monta tuntia kului, hän taisteli epätoivon vimmassa, hän ei hievahtanut paikaltaan, hän tahtoi kuolla. Jos oli erehtynyt, niin tahtoi hän sen verellään korvata!
Lillekadun katusulku oli lujaksi varustettu, se oli tehty hiekkasäkeistä ja hiekkatynnöreistä, ja syvä oja sitä suojeli. Maurice ja kymmenkunta liittoutunutta sitä puolusti, he olivat melkein pitkällään maassa ja he surmasivat jokaisen sotamiehen, joka sinne osui.
Yhtmyötään aina iltapimeään asti Maurice ampui paikaltaan liikahtamatta.
Paksut savupilvet Kunnialegioonan-palatsista ajautuivat tuulen mukana kadulle ja estivät liekkiä näkymästä. Lähellä oleva talo oli jo syttynyt palamaan.
Yhtäkkiä juoksi muuan toveri ilmoittamaan, että sotilaat, jotka eivät uskalla katua tulla, kiertävät pihain ja puutarhain kautta. Hukassa oli kaikki, he saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä.
Eräästä ikkunasta ammuttiin. Ja Maurice näki Chouteaun kätyreineen syöksyvän talosta taloon tulisoihtu ja lampppuöljyastia kädessä. Puoli tuntia sen perästä olivat talot kaikki ilmitulessa ja liekit kohosivat humisten kohti synkkää taivasta.
Ja Maurice oli yhä tynnörien ja säkkien suojassa ja ampui paikalla jokaisen, joka kadulle pistäysi.
Kuinka kauvan Maurice ampui? Hänellä ei enää ollut tietoja ajasta eikä paikasta. Kello saattoi olla yhdeksän, kenties kymmenen. Työ oli niin ilettävää, että oikein sydäntä etoi, aivan kuin olisi ollut humalassa ja juonut huonoa viiniä.
Huoneet paloivat hänen ympärillään, kuumuus oli sietämätöntä, ilma tukahuttavaa. Katuristeyksien sulut olivat kuin lujia linnoituksia, joita tulipalot ja sinkoilevat kekäleet puolustivat.