Olihan annettu käsky sytyttää Pariisi katu kadulta, talo talolta, mikäli katusuluista täytyi luopua! Eivätkä ne olleet vain Backadun talot, jotka paloivat — sen hän hyvin käsitti. Hänen takanansa leimusi taivas ja etäältä kuului ryskettä ja jyminää aivan kuin koko kaupunki olisi tulessa.
Varmaan raivosi tulipalo samalla tavalla Seinen oikeallakin rannalla — olihan siitä jo pitkä aika kun Chouteau miehineen ja tulisoihtuineen oli kadonnut.
Rohkeimmat ja uskaliaimmatkin jättivät taistelupaikan, he eivät tahtoneet jäädä vihollisen ammuttavaksi.
Maurice jäi viimein yksin; hän oli pitkällään kahden hiekkasäkin välissä ja mietti miten paraiten edestäpäin puolustaisi varustustaan; silloin ne tulivat takaapäin, sotilaat, jotka pihoja ja puutarhoja myöten olivat kierrelleet ja huutaen ja meluten syöksyivät nyt Backadulle.
Taistelun riehuessa ei Maurice kahteen päivään ollut muistanut Jeania. Ei ollut Jeankaan ajatellut Mauricea, ei niin hetkeä sitten kun tuli rykmenttineen Pariisiin Bruotin osaston avuksi. Edellisenä iltana oli hän taistellut Marskentällä ja Invaliidipuistossa. Tänään oli hän puolen päivän aikaan jättänyt Palais-Bourbonin torin ollakseen mukana valloittamassa katusulkuja Saint-Pèresin katua ympäröivässä kaupunginosassa.
Jeankin, joka muuten oli niin levollinen, oli vähitellen kiihtynyt tässä kamalassa veljessodassa; hän ja hänen toverinsa olivat raivoissaan kapinoitsijain sitkeästä vastarinnasta, hehän olivat niin väsyneet ja kyllästyneet taisteluun, kun he niin hyvin olisivat tarvinneet levätä kaikista kauhuista. Sotavangit, jotka palasivat Saksasta ja joita oli pistetty rykmentteihin, olivat raivostuneet Pariisiin.
Kommuunin kauheista tuhotöistä kerrottiin niin julmia juttuja, että hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa. Eikö järjestystä ja toisen omaisuutta pidetty minkäänlaisessa arvossa? Sitä ei Jean ymmärtänyt. Hän oli selväjärkinen maltillinen talonpoika, kansan sydän, joka tahtoi rauhaa saadakseen häiritsemättä tehdä työtä ja ansaita leipänsä.
Mutta tulipalot — ne veivät häneltä lopullisenkin mielenmaltin, saivat hänen raivonsa ylimmilleen. Polttaa talot ja palatsit! Polttaa ne sen tähden, että oli heikompi — ei se oli liikaa; ainoastaan konnat ja roistot menettelevät sillä tavalla. Ja Jean, jonka sydäntä vielä eilen oli kirvellyt, kun ihmisiä joukottain ammuttiin kuolijaaksi, hän ei jaksanut enää hillitä itseään, hurjasti pyörivät silmät päässä ja ulvoen hän sivalteli ympärilleen, katsomatta mihin sattui.
Hän hyökkäsi osastoineen Backadulle. Ensin hän ei nähnyt ketään, hän jo luuli, että katusulku oli vartioimatta. Kahden hiekkasäkin välissä hän sitten huomasi kapinoitsijan, joka liikahti, tähtäsi ja ampui Lillekadulle päin. Eteensä katsomatta hän syöksyi hurjistuneena miestä kohti ja lävisti hänet pistimellään.
Maurice ei ollut ennättänyt kääntyä. Hän huudahti tuskallisesti ja kohotti päätään. Häikäsevä valo leimahti samassa ja valaisi heidät.