— Voi, Jean — rakas ystävä! Sinäkö se olet?
Kuolla hän tahtoi, sitähän hän niin halulla oli odottanut — kuolla ja päästä kaikesta! Mutta kuolla ystävän, veljen lävistämänä — se oli liikaa… Se katkeroitti hänen kuolinhetkensä, se myrkytti viimeisen hengenvedon.
— Sinäkö se olit, Jean — Jean, ystäväkultani?
Jean seisoi kivettyneenä ja tuijotti häneen — yhtäkkiä kaikki selvisi.
He olivat kahden, toiset sotilaat ajoivat pakenevia. Ympärillä teki tuli työtään, tuhosi ja ruhjoi, pitkiä, punaisia tulikieliä syöksyi ikkunain täydeltä, nuoleksi seiniä ja irroitti katot, jotka ryskien ja paukkuen romahtivat maahan ja liekit kohosivat yhä korkeammalle. Nyyhkyttäen heittäysi Jean Mauricen viereen, koetteli nostaa häntä ja katsoa, oliko hän vielä pelastettavissa.
— Voi, ystäväparkani, mun oma ystäväkultani!
VIII.
Kun Sedanin juna lukemattomain viivytysten perästä vihdoin viimein pysähtyi Saint-Denisin asemalle, leimusi eteläinen taivas tulipunaisena aivan kuin koko Pariisi olisi tulessa. Valo oli enentynyt, mikäli ilta pimeni, ja vähitellen se levisi yli koko taivaanrannan ja punasi pilvenhattaroita, jotka vaipuivat idän pimeään helmaan.
Jo kaukaa olivat matkustajat huomanneet tulen junan huristaessa pimeitten kenttien poikki.
Henriette hyppäsi ensimmäisenä vaunusta, tulipunainen taivaanranta oli tehnyt hänet levottomaksi.