— Herra kapteeni! Olen menossa veljeni luo, olen hänestä hyvin huolissani. Olkaa niin hyvä … minä rukoilen teitä …ja auttakaa minua, että pääsen perille!
Hän pysähtyi — kaasulyhdyn valo sattui kapteeniin, Henriette tunsi hänet.
— Tekö se olettekin, Otto! Hyvä jumala … auttakaa, koska sattuma vielä kerran saattoi meidät toistemme tielle!
Otto Günther, hänen serkkunsa, oli yhtä jäykkä ja ankara kuin ennenkin — kauniissa kapteeninunivormussaan. Hän ei tuntenut tuota hintelää, vaaleakutrista naista, jonka kauniita, lempeitä kasvoja verhosi suruharso. Vasta sitten kun hän näki hänen suoran, rehellisen katseensa, hän älysi, kuka se oli. Hän viittasi hieman kädellään.
— Veljeni on sotilaana … senhän tiedätte, jatkoi Henriette innokkaasti. Hän on Pariisissa, ja minua niin pelottaa, että hän on sekautunut tuohon kauheaan taisteluun. Minä pyydän … rukoilen teitä, Otto, auttakaa minua, että pääsen matkani perille.
Nyt hän vihdoinkin suvaitsi vastata.
— Minä vakuutan, etten voi mitään. Eilisestä asti eivät junat ole sinne päässeet, luullakseni on kiskot revitty vallien ulkopuolelta. Enkä minä voi hankkia teille hevosta, en vaunuja, en kyytimiestä.
Henriette katsoi häneen, mutta kun huomasi, että kapteeni oli niin välinpitämätön, ja että hän oli lujasti päättänyt olla häntä auttamatta, virkkoi hän vaikeroiden: Voi, hyvä jumala! Te ette tahdo tehdä mitään minun hyväkseni. Keneenkä minä sitten käännyn?
Ja preussiläiset olivat kuitenkin kaikkivaltiaita, yksi ainoa sana olisi ollut kylläksi, koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sata vaunua, tuhat hevosta valmiina! Mutta hän kieltäytyi — hänhän oli voittaja, jonka ei vähintäkään sopinut sekautua voitettujen asioihin — tottapa se olisi ollut liian alentavaista ja tahrannut hänen uuden uutukaista sotilaskunniaansa!
— Mutta ainakin te tiedätte, mitä on tapahtunut, sanoi Henriette uudelleen ja koetti rauhoittua. Ja senhän saatatte minulle sanoa.