Kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.
— Pariisi palaa! Katsokaa — tulkaa tänne — täältä näette sen hyvin hyvästi!
Hän kulki Henrietten edellä rataa pitkin ja nousi kapeita portaita rautasillalle, joka oli radan yli rakennettu noin sadan askeleen päähän asemalta. Siellä he seisoivat käsipuihin nojaten ja katselivat ääretöntä lakeutta.
— Pariisi palaa, niinkuin näette…
Kello lienee ollut puoli kymmenen paikoilla. Tuli kiihtyi kiihtymistään. Idästä olivat veripunaiset hattarat hävinneet, kohti pikimustaa taivaanlakea heijastui etäisten liekkien loiste.
Tuli hulmusi jo yli koko taivaan, mutta paikka paikoin se näytti kuin riemuitsevan tuhotöistään, se heitteli ilmaan tulipunaisia patsaita, jotka rätisten hajosivat keskelle tupruavia savupilviä. Tuli riehui kuin jättiläismetsässä, jonka se puu puulta hävittää, maakin näytti syttyvän ja koko Pariisi palavan äärettömänä tuliroviona.
— Katsokaa, selitti Otto, tuo on Montmartre — tuo kunnas, joka mustana kohoaa kohti punaisia liekkiä. Vasemmalle — Villetteen ja Bellevilleen — ei ole tuli vielä ennättänyt. Paraimmat kaupungin-osat näkyy ensin sytytetyn — ja tuli leviää … kiihtyy… Katsokaa — tuolla oikealla taas uusi! Näettekö, miten liekit leimuavat — tulta ja savua tupruaa … tuolla vielä ja tuolla … kaikkialla!
Hän ei puhunut kovasti, ei kiivastunut, mutta hänen luonnottoman tyyni ilonsa kauhistutti Henrietteä.
Voivoi — miksi piti preussiläisten nähdä se?
Hänen tyyneytensä, hänen hymyilynsä olivat ilkeintä pilkkaa: hän näytti jo kauvan odottaneen tuota hävitystä, joka vertaistaan hakee.