Vihdoin viimeinkin paloi tuo Pariisi jota saksalaisten kranaatit eivät olleet saaneet kukistumaan! Hänen vihansa oli tyydytetty, tuskallisen pitkällinen piiritys, armoton pakkanen ja lukemattomat vaivat ja vastukset, joita Saksa ei vielä ollut unohtanut — kaikki oli nyt kostettu. Valloitetut maakunnat, viiden miljaardin vahingonkorvaus — ei mikään vetänyt vertoja sille, että Pariisi mieletönnä tuhoaa oman itsensä ja häviää liekkeihin valoisana kevätyönä.
— Se nyt on varma, jos mikään! mutisi kapteeni. Hyvää työtä tekevät!
Henrietten omat surut haihtuivat kuin tuhka tuuleen, hän oli pakahtua tuollaista surkeutta nähdessä. Taivaan kosto oli kohdannut kaupunkia ja helvetin syövyttävät liekit hävittävät sen perustuksia myöten.
Henriette pani kätensä ristiin ja huudahti:
— Suuri luoja! Miksi sinä meitä näin kovasti rankaiset?
Otto jo kohotti kättään; kylmänä ja välinpitämätönnä niinkuin kivikova sotilas kuuna päivänä olisi hän halusta pitänyt nuhdesaarnan, vedonnut raamattuunkin ja osottanut, miten Ranskan turmeltunut kansa oli kohtalonsa ansainnut. Mutta kun hän näki tuon nuoren naisen, jonka kauniit, älykkäät silmät niin kirkkaasti häneen katsoivat — niin hän vaikeni.
Sanat olivatkin tarpeettomat, koko hänen olentonsa jo kyllin selvästi osotti, miten syvälle kansalaisviha oli hänessä juurtunut — se ilmaisi, että hänen mielestänsä sotajoukkojen jumala itse oli hänet Ranskaan lähettänyt valvomaan oikeutta ja kurittamaan tuota turmeltunutta kansaa. Pariisi paloi rangaistukseksi vuosituhansien kurjasta elämästä, rikoksistaan ja irstaisuuksistaan. Uudestaan puhdistaisivat germaanilaiset maailman ja hävittäisivät viimeisetkin latinalaisen tapainturmeluksen jälet.
Kapteenin käsi vaipui ja hän virkkoi: kohta on kaikki lopussa! — Katsokaapas … tuli on ennättänyt tuonnekin … vasemmalle… Näettekö tuota tulivirtaa, joka tulvailee sinnepäin?
Kumpikin vaikeni; kamala äänettömyys seurasi.
Liekkiä kohosi yhtäkkiä sieltä täältä ja kipunoita sateli yltympäri. Tulimeri laajeni ja taajeni joka hetki ja sen hehkuvista kuohuista purkausi savua, joka mustanpuhuvana verhona kattoi kaupungin — vieno tuulenhenki kuletti sitä puolelta toiselle, se leijuili pimeässä avaruudessa ja muodostui pilviksi, joista satoi nokea ja tuhkaa.