Hänen voimansa olivat lopussa, hän pyörtyi Jeanin syliin.
Levotonna ja hädissään Jean unohti portin sulkematta. Pitkin pimeitä, tuntemattomia portaita hän koetteli kavuta niin varovasti kuin suinkin, ettei vain kolina herättäisi ihmisten huomiota. Ylemmäksi päästyään ei hän enää osannut minnekään, hänen täytyi laskea tiedoton ystävänsä portaille ja koettaa hapuilla ovea. Onneksi oli hänellä tulitikkuja, hän raapasi tulen ja vasta sitten kun oli löytänyt oven ja avannut sen, haki hän Mauricen. Jean pani hänet rautasänkyyn, joka oli ikkunan edessä ja avasi ikkunan selki selälleen saadaksensa huoneeseen valoa ja raitista ilmaa, — koko Pariisi sinne näkyi.
Päivä valkeni. Hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja itki hillisemätöntä itkua, jären oli viedä tuo kauhea teko — hän oli surmannut oman ystävänsä.
Hetkinen kului. Hän tuskin hämmästyi, kun Henriette yhtäkkiä seisoi hänen edessään. Olihan ihan luonnollista, että hän tuli, nyt, kun veli oli kuolemaisillaan. Jean ei ollut huomannut hänen tuloaan — lienee ollut siellä jo tuntikausia. Hän vaipui tuolille ja katsoa tuijotti, miten Henriette surun ja tuskan valtaamana väänteli käsiään, kun näki veljensä siinä tunnotonna ja veren vallassa.
Viimein Jean tointui, hänelle välähti jotakin mieleen.
— Kuulkaa … panitteko portin kiinni?
Henriette nyökäytti päätään myöntävästi. Hän meni Jeanin luo ja ojensi hänelle molemmat kätensä — hän tarvitsi apua, hän kaipasi myötätuntoisuutta ja rakkautta.
— Mutta tiedättekös, että minä hänet surmasin? sanoi Jean koleasti.
Henriette ei käsittänyt, ei uskonut häntä. Turvallisena olivat hänen kätensä Jeanin kädessä.
— Minä olen surmannut hänet, minä … katusulun luona … hän taisteli toisella puolella, minä toisella.