Henrietten kädet vavahtivat.
— Me olimme kuin hurjat, kuin mielipuolet … niin, minä olen hänet surmannut…
Henriette veti kätensä pois, hän tärisi ja värisi, hän oli kalman kalpea ja tuijotti kauhistuneena Jeaniin.
Suuri luoja! Kaikkiko lopussa — eikö murtuneelle sydämmelle jää mitään hoivaksi, eikö mitään lohdutukseksi? Voi, hyvä Jumala! Ja miten hän vielä illalla viimeksi oli niin toivonut saavansa tavata häntä, Jeania, josta hän niin paljon piti! Ja hänkö sitten oli tuon ilkityön tehnyt … ja kuitenkin oli hän vielä sittenkin pelastanut Mauricen, sillä Jean se oli eikä kukaan muu, joka lukemattomista vaaroista huolimatta oli kantanut Mauricen kotiin. Hän ei voinut koskea Jeanin käteen — veljen veri sitä tahrasi!
Mutta säretty sydän toivoo viime rippuun.
— Mutta minä teen hänet terveeksi … minun täytyy pelastaa hänet!
Rémillyn sairashuoneessa oli hän oppinut taitavaksi sairaanhoitajaksi ja hän osasi hyvästi hoitaa ja sitoa haavoja. Paikalla hän tutki veljensä haavat ja riisui hänet, ennenkun hän tointui. Mutta kun hän irroitti Jeanin paneman tilapäisen siteen, kipristihe Maurice, kiljahti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli sekavasti ympärilleen. Hän tunsi kuitenkin sisarensa paikalla ja hymyili.
— Sinä täällä? Voi, miten iloinen olen, että näin sinut, ennenkun kuolen.
Henriette hymyili luottavaisesti.
— Kuolet! Ei, sinä et saa kuolla! Sinä jäät eloon!… Elä nyt puhu mitään, anna minun toimia.