Mutta mistä toi länsituuli paksua, mustaa savua aina sinne ikkunaan asti? Sitä he eivät ensin tienneet. Raha-asiain-ministeristö siellä paloi, oli palanut jo kolmesta asti sinä aamuna: liekkiä ei noussut, kytemällä siellä hiiltyivät mahdottomat kasat paperia ja asiakirjoja, ja mustaa, paksua savua ja nokea pöllysi ilmaan.
Yö hävityksen kauhuineen oli loppunut, mutta aamuauringon valossa oli tuo ylpeä Pariisi kenties vielä sitäkin surkeamman näköinen: toinen savupilvi toistaan mustempana kohosi palavista raunioista — koko hävityksen suuruus oli sirki selkeänä silmäin edessä. Mieli ei mettä keittänyt. Aurinko oli kirkkaana noussut, mutta savupilvet sen heti peittivät, verhosivat synkkään suruharsoon.
Maurice hourasi taas, hän viittoi kaupunkiin päin ja mutisi: palaako koko Pariisi? Oih, kylläpä se hitaasti … eikö siitä loppua tulekkaan?…
Kyyneleet valuivat virtana pitkin Henrietten kalvakoita poskia; hän ei jaksanut kurjuutta kestää, koska hänen veljensäkin oli ollut siinä osallisena. Ja Jean, joka ei uskaltanut puristaa hänen kättänsä eikä suudella ystäväänsä jäähyväisiksi, syöksyi kuin mielipuoli ovesta ulos.
— Hyvästi! — Minä palaan heti.
Mutta hän ei voinutkaan palata, ennenkun tuossa kahdeksan tienoilla iltasella.
Hän oli hirveän levoton, mutta siltä tyytyväinen: hänen rykmenttinsä, joka ei enää ottanut osaa taisteluun, oli määrätty sitä kaupunginosaa suojelemaan; hän oli komppaniiansa kanssa majoittunut Karuselltorille ja toivoi joka ilta pääsevänsä sairaan luo.
Eikä hän yksin palannut; — sattumalta oli hän tavannut 106:nen rykmentinlääkärin — Bourochen — ja tuonut hänet mukanaan, kun ei muita lääkäriä ollut saanut käsiinsä, — tiesihän hän, että sillä karhulla sentään oli sydän paikoillaan.
Bouroche ei alussa tiennyt, kenenkä luokse Jean häntä rukoilemalla rukoili ja marisi sitten portaitten jyrkkyyttä niitä kiivetessään, mutta kun hän käsitti, että sairas oli kapinoitsija, julmistui hän.
— Mitä pirua! Pilkkaatteko te minua, korpraali?… Sellaisia heittiöitä, jotka eivät tee muuta kuin varastavat, murhaavat ja polttavat!… Kohta on sen roiston tilinpäivä tullut … kyllä minä hänet parannan … kolme luotia kalloon, että keikahtaa…