Hän vaikeni äkkiä, nähdessään Henrietten, joka kalpeana ja itkeytyneenä tuli häntä vastaan.
— Se on veljeni, herra tohtori! — Hän on teidän sedanilaisianne.
Lääkäri ei vastannut, hän irroitti siteen ja tutki haavoja ääneti, otti taskustaan pulloja, sitoi haavat uudelleen ja näytti Henriettelle, miten hänen tuli niitä hoitaa. Sitten hän yhtäkkiä kysyi sairaalta tuikeasti: minkä tähden sinä menit noitten hylkyjen puolelle?… Minkätähden sinä olet ollut osallisena heidän hävittömyyksissään?
Maurice oli koko ajan tuijottanut lääkäriin ja vastasi kiihkeästi: vääryys, kärsimykset ja hävittömyydet olivat sietämättömät.
Bouroche viittasi kädellään, hän mieli sanoa, että sellainen saattaa mennä liian pitkälle, mutta hän puri huultaan ja vaikeni.
Lähtiessään hän vain sanoi: tulen kohta katsomaan.
Eteisessä hän ilmoitti Henriettelle, ettei hän voinut mitään varmaa sanoa. Keuhkot olivat vahingoittuneet, — mahdollisesti katkeaisi joku verisuoni, ja kuolema seuraisi siinä paikassa.
Henriette koetti hymyillä, kun tuli huoneeseen, vaikka sydän oli musertavan iskun saanut.
Eikö hän voisikaan pelastaa veljeään, eikö voisi estää uhkaavaa onnettomuutta, joka ikipäiviksi erottaisi heidät kolme, jotka halusivat elää yhdessä?
Hän ei ollut koko päivänä liikahtanut huoneesta; naapurin vaimo oli auliisti häntä auttanut ja toimitellut hänen asioitaan. Hän istahti taas paikoilleen vuoteen viereen.