Mutta Maurice oli niin kiihottunut, hän ei antanut Jeanille rauhaa, hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Jean kertoi kierrellen ja varovasti ja jätti kerrassaan mainitsematta, miten hurjasti vapautettu Pariisi vihasi kommuunia, joka haukkoi henkeään.
Oli jo keskiviikko. Sunnuntai-illasta asti, kaksi kokonaista vuorokautta, olivat ihmiset piilotelleet kellareissaan, peläten ja vavisten, että tuskanhiki otsasta valui, ja kun he keskiviikko-aamuna uskaltautuivat ulos ja näkivät koko hävityksen, raunioita, verta, kauheat tulipalot, heräsi tuima kostontunne.
Rangaistus oli hirmuinen, rikoksen vertainen. Talot tarkastettiin, miehiä ja naisia, joita vähänkään epäiltiin, lähetettiin joukottain sotamiesten ammuttavaksi, tutkimus ei tullut kysymykseen.
Kello kuuden aikaan iltasella oli Versaillesin sotajoukon hallussa suurin osa Pariisia Montsaurispuistosta aina pohjoisasemaan, kaupungin tärkeimmät liikepaikat. Ja kommuunin viimeiset jäsenet — joku parikymmentä — olivat pelastautuneet yhdennentoista piirin kunnallishuoneustoon, joka oli Voltairen-kadulla.
Kaikki vaikenivat huoneessa. Maurice katseli kaupunkia avonaisesta ikkunasta, josta viehkeää kevätilmaa virtasi, ja mutisi: vai niin … palaa… Pariisi palaa!
Se olikin totta. Hämärissä taas kamala valo punasi taivaan. Luksemburgin ruutikellari oli iltapäivällä kauheasti paukkaen lentänyt ilmaan, kerrottiin silloin Panthéonin luhistuneen maanalaisille hautaholveilleen.
Edellisenä päivänä sytytetyt tulipalot olivat koko päivän palaneet — Valtioneuvostonpalatsi ja Tuilerienlinna paloivat ilmi tulessa, rahastorakennuksesta pöllysi savupilviä.
Ainakin kymmenen kertaa oli Henriette sulkenut ikkunan, ettei sinne lentäisi mustia perhosia —- palaneita paperisiekaleita raha-asiainministeristön arkistoista, joita tuuli riuhtoi sinne tänne ja jotka mustana verhona peittivät koko Pariisin ja lentelivät aina kahdenkymmenen peninkulman päähän, kauvas Normandiaan.
Nyt ei tuli tuhonnut ainoastaan läntisissä ja eteläisissä kaupunginosissa — Royalkadun talot, Croix-Rougen ja Notre-Dame-des-Champs-kadun rakennukset olivat ilmitulessa; koko itäinen osa kaupunkia oli liekkien vallassa, ja etäisinnä siellä roihusi Hôtel de Ville mahdottoman suurena jättiläisroviona.
Sen lisäksi paloi lyyrillinen teaatteri, neljännen piirin kunnallishuoneusto ja neljättäkymmentä taloa läheisillä kaduilla, puhumattakaan Porte-Saint-Martinin teaatterista pohjoispäässä, joka paloi erillään kuin yksinäinen heinäpieles niityllä.