— Kyllä se on parasta, minun täytyy… Eikä siitä totta tosiaan vahinkoa ole. Ennen sotaa oli sinulla jo minusta vain huolta ja vastusta, sekä sydämmesi että kukkarosi ovat syvästi kärsineet minun tauttani. Kaikki minun tuhmuuteni ja hulluuteni, jotka olisivat huonosti päättyneet ja vieneet — niin, ken tietää? — vaikka vankilaan tai kurjaan kuolemaan…
Henriette keskeytti hänet kiivaasti.
— Vaikene! Vaikene. Sinä olet kaikki sovittanut.
Maurice vaikeni ja mietti hetkisen.
— Niin — ehkäpä, jos kuolen. Voi rakas Jean, miten kunnon työn sinä teit, kun pistit painettisi käsivarteeni!
Vesissä silmin Jean huudahti: hyvä jumala, Maurice! Elä sano niin!
Tahdotko sinä, että lyön pääni seinään?
Maurice jatkoi kiihkeästi: muistapas, mitä sanoit Sedanin taistelun jälkipäivänä! Silloinhan sinä arvelit, että korvapuustikin on toisinaan tarpeellinen… Ja sanoit senkin, että kun joku jäsen on mädännyt, pilautunut, niin on parasta leikata se — ennenkuin se myrkyttää koko ruumiin. Sitä olen niin usein ajatellut, sitten kuin minut sulettiin tänne hurjistuneeseen, kurjaan Pariisiin… Niin, minä olen sellainen turmeltunut jäsen — ja sinä teit oikein, kun leikkasit minut pois…
Hän oikein tulistui eikä ollenkaan kuunnellut Henrietteä ja Jeania, jotka pyytämällä pyysivät, ettei hän kiivastuisi.
Hän puhui herkeämättä ja kuumeentapaisella innolla, vertaukset olivat kummallisia, outoja.
Ranskan tervein osa se oli, järkevä, maltillinen, kansallinen talonpoika, joka nyt hävitti turmeltuneen puolen, tuon nautinnonhimoisen, jonka keisarikunta himoineen ja sairaaloisine unelmineen oli häviön partaalle vienyt. Ja omaa itseään se oli raadellut, tietämättä mitä teki. Mutta verikaste oli tarpeellinen, välttää ei voinut tuota inhottavaa polttouhria, joka uudistaisi Ranskan puhdistavassa tulessa. Getsemanesta oli päästy, kuolonkamppaus alkoi, ristiin naulittu kansa sovitti rikoksensa — ja uuden ajan aamu sarasti.