— Rakas Jean! Sinä olet voimakas ja turmeltumaton — mene! Ota kuokka ja lapio — muokkaa maata — rakenna talot uudelleen! Kunnon työn sinä teit, kun poistit tieltäsi minut — mätähaavan ruumistasi…
Hän hourasi ja tahtoi välttämättömästi päästä ikkunan viereen istumaan.
— Pariisi palaa, ei niin kiveä jää merkiksi ylpeästä kaupungista … se tuli, se tuli! … se hävittää kaikki, se parantaa kaikki … sitä olen ikävällä odottanut … se jättää puhtaan jälen. Päästäkää minut sinne, päästäkää minua päättämään tuo vapauden työ, josta ihmiskunnalle suurta onnea koituu.
Väkisin sai Jean hänen pysymään tilalla ja kyynelsilmin rukoili Henriette häntä rauhoittumaan, puhui hänelle heidän lapsuudestaan ja heidän lämpimästä rakkaudestaan.
Tuli oli saanut uutta vauhtia, tuliaallot vyöryivät niin kauvas kuin silmä kantoi ja taivaanlaki oli kuin jättiläisuunin hehkuva sisus. Ja rahastorakennuksesta, joka eilisestä asti oli yhtmyötään kytenyt, tupruili lakkaamatta mustia, sakeita savupilviä, joita ilman henki levitti synkäksi suruharsoksi keskelle punaisenkeltaisia liekkiä.
Seuraavana päivänä — lauvantaina — oli Maurice huomattavasti parempi: hän oli paljoa tyynempi kuin ennen, kuume oli alennut, — ja miten Jean iloitsi, kun näki Henrietten taas hymyilevän, kuvailevan tulevaisuutta valoisaksi, jolloin he kolme taas eläisivät yhdessä onnellisina; millaiseksi se muodostuisi — sitä hän ei tarkemmin ajatellut.
Jokohan kohtalo estäisi uudet onnettomuudet?
Yöt oli Henriette valvonut veljensä vuoteen vieressä, hän ei ollut hetkeksikään poistunut huoneesta, hiljaa ja väsymättä oli hän veljeään hoidellut, kodikkaan, rauhallisen hengen oli hän huoneeseen tuonut.
Ja sinä iltana unehtui Jean ystäväinsä luokse, hän oli arka, mutta siellä tuntui niin hyvältä, niin turvalliselta, että hän itsekin siitä hämmästyi.
Sinä päivänä oli sotajoukko valloittanut Bellevillen ja Buttes-Chaumontin. Jälellä ei ollut muuta kuin Père-Lachaisen hautuumaa, josta liittoutuneet olivat muodostaneet lujan varustuksen ja jossa he navakasti pitivät puoliaan.