Ja juhlapukuinen Pariisi näytti juhlivan, ääretön ihmisjoukko tulvaili valloitetuilla kaduilla, iloisina ja tyytyväisinä kävelijät kuleksivat ja katselivat savuavia raunioita ja äitit villiakoine lapsineen pysähtelivät kaikessa rauhassa ja ilomielin kuuntelemaan kumeita laukauksia Lobaun kasarmin pihalta.
Sydän kurkussa Jean sunnuntai-iltana nousi Ortieskadun pimeitä portaita, hän aavisti jotain kamalaa.
Hän tuli huoneeseen — ja näki paikalla, että loppu oli tullut: Maurice oli kuolleena tilallaan — sisällinen verenvuoto, niinkuin Bouroche oli pelännytkin, oli elämänlangan katkaissut.
Mailleen menevän auringon viimeiset säteet valaisivat huonetta ja pöydällä vainajan päänpohjissa, paloi jo kaksi kynttilää.
Henriette oli polvillaan vuoteen vieressä, surupuvussa kuten tavallisestikin, ja itki hiljaa.
Askeleita kuullessaan hän kohotti päätään ja vavahti, kun näki Jeanin.
Surusta vallan menehtymäisillään syöksi Jean Henrietten luo, aikoen tarttua hänen käteensä, syleillä häntä ja itkeä yhdessä hänen kanssansa, mutta hän tunsi miten Henrietten kädet vapisivat ja koko olento värisi, miten säälimätön kohtalo vei Henrietten häneltä ainiaaksi.
Kaikki oli loppunut. Mauricen hauta heidät erotti, ja se oli täyttymätön.
Jean ei voinut muuta kuin polvistua hänkin vuoteen viereen ja itkeä nyyhkyttää.
Tuokion kuluttua Henriette kertoi: minä seisoin häneen selin, minulla oli liemimalja kädessä … silloin hän yhtäkkiä kirkasi… Tuskin ennätin hänen luokseen, hän mainitsi nimeni … ja teidän myös … ja nukkui syliini … verivirta tulvasi suusta…