No, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka olivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan kun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin kruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta yhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten kautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen kautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista Vendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä, niin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon saakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta vaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää Reimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt kelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä! Vaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat viimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan keinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin se oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki vakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen voitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja että siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin lähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä — ja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset kajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto lähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon liikkeitä.
Maurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille peräytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski kauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan hievauttaa.
— No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.
Ja hän keksi jälleen keinon.
— Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt lupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi kunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve, niin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan… Vai mitä?
Falaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri lähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa Mauricen rattailleen.
Mutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja hihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:
— Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä on niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja päiviä lähtenyt…!
Kun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet syliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää, mitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi huomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän katsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen hyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä laiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat heidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän koittaessa marssimaan.
Koko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut uskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan, sillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa kerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän ei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti poika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista tunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.