Miehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat vihdoinkin "iskeä kiinni", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne juoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei saanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita ja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat leiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä varjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli kullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle tuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti huolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.
Yhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja vaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien välillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman hiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei ollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti koko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia, mutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön synkkyys, — vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea, asukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet mennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän nostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä! Ja nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen pienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun lehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi nurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö nyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä ääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? — varovaista supinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen niskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta hän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen kättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut polvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa vartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja jätetty yksinään… Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti tieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia askeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot, kenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus, vahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.
Aivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen huolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä kaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva piakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka istuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä, eivätkä puhuneet halaistua sanaa.
Ja päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet seisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä, ijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli valvottu yhtä mittaa. — Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas ilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay oli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta yhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan pitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli pysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan kahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran alkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa, nyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko vetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta keittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan "iskeä kiinni", — niin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo lähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja tuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme tuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen, pääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään seudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli nähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi Buzancya.
Kello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi, kaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa. Miehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman varjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä ovat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja tekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:
— Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!
Mauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon, mielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä tuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla saksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt, kaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs husaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli ehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet kauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan kulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma, Contreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet pohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen vihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona oli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona oli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu seitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten kallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen sellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen tarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät rientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.
— Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan Jeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla äänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:
— Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei onnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi. Eikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään, samanlaisia kaikki päälliköt… Ja sitten ei heillä ole onnea milloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!
Sama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi, levisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä, liikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain todellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä riveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan huonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja toimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä, odottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat joko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus! Kyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus joka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja viittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät osanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda esille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli aikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta pääsi helpotuksen huokaus.