—- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä syntyykin aika kahakka!
Väki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin välille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä preussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä, miten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat kärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on hengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.
— No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo tarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät rajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet… Mutta, tietääkö kukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?
Maurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä mahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja joka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo olisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä sotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin luona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet Grand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että hän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles kysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi ja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella selitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä Grand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli tulossa Saint-Menehouldista.
— Entä jalka? kysyi Jean.
— Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan tapella, unohtuvat sellaiset.
Ja totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa liikkuvansa. Eikä ihme, — kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana käyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt sen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä, laukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina Belfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää vihollista vastaan — mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu haistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana lähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja voittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi juoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä. Sentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka seisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa tietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin puolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, — mutta hänen katseensa kääntyi ehdottomasti tielle.
Neljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään pitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa, kaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi tuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen, että kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli vakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut asianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se saattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa etunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä seurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.
Översti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot tarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei ollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti, että hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi översti hänelle kunnon ripityksen.
— Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä tapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän koitteessa… Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei ole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.