Maurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja Vouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja hän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä huonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja apteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten rouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen vertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli täynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin suuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki avannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan suurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä kastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet elämänpäivänä, ei suurissa häissäkään "Hopealeijonassa", nähneet niin paljon ruokaa yhdellä haavaa.
Nyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja kauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada tietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli Mac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin tulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin Pohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma, jossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko oli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa, sillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin katkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari lisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin sanovan: "Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas pistämme pillit pussiin!" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna vaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki, vihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin kruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja seitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?
— Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti epätoivoisella liikkeellä kätensä. — Kamalaa sekasotkua!… Noo, jos armeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!
Sitten hän muisti jalan.
— No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä, ja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut tiehensä.
Vaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän halusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva Desrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään, ovella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.
Siellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin; näytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle. Mutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä vanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen keisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice säikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui. Kun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:
— Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata toisemme!… Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta sinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He kääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he vielä sytyttävät tuleen koko talon… Ja keisari, mies parka, hän on kuin haudasta kaivettu, — ja niin murheellinen aina! Miesparka!
Mauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti kumartuen porraskaiteen yli:
— Katso, tästä voit nähdä hänet… Niin, jumala paratkoon, mikähän meidän kaikkien eteen tulee!… Hyvästi, rakas lapsi!