Maurice jäi seisomaan kuin kivettyneenä pimeille portaille; pienestä lasiruudusta keisarin ovessa hän näki näyn, joka painui ikipäiviksi mieleen.
Koruttomassa, kolkon näköisessä suojassa istui keisari pienen ruokapöydän ääressä, kynttelit kahdenpuolen lautasta. Huoneen perällä seisoi kaksi ajutanttia liikkumattomina ja äänettöminä ja pöydän vieressä odottava pöydänkattaja. Ja lasi oli tyhjä, leipään ei oltu koskettu, keskellä lautasta kylmeni kananpaisti. Keisari istui hievahtamatta, silmät pöytäliinaan luotuina, katse epävarma, kostea, niinkuin se jo oli Reimsissä. Vaan nyt hän näytti vieläkin väsyneemmältä ja kun oli viimein, ikäänkuin väkinäisesti, pistänyt pari lihapalasta suuhunsa, työnsi hän lautasen pois. Hän oli syönyt. Salatut kärsimykset olivat painaneet leimansa kalpeille kasvoille ja hänen huulensa värähtelivät.
Kun Maurice astui alakerran eteisen läpi, avattiin juuri ruokasalin ovea ja hän näki komean pöydän, jossa monenlaiset herkut höyrysivät ja jota valaisi pari korkeaa haarukkajalkaa. Tallimestarit, kamariherrat, ajutantit olivat täydessä toimessa pöydän ympärillä, tyhjentäen keisarillisen viinikellarin pulloja ja pistellen kokkien keittämiä herkkuja. Ja sieltä kuului äänekästä ja vilkasta puhetta ja astioiden kilinää. Kaikki olivat tyytyväisiä nyt kun tiesivät pääsevänsä takasin Pariisiin, marsalkan sähkösanoma oli mennyt, nyt oli asia varma. Kahdeksan päivää korkeintaan, niin saivat vihdoin pitkästä ajasta maata oikealla vuoteella!
Maurice tunsi yhtäkkiä kauheaa väsymystä: varmaa oli, sotajoukko vetäytyi takasin, hän saattoi levollisesti paneutua maata ja nukkua kunnes 106:s huomenna saapuu Chêneen. Hän astui torin poikki apteekille, jossa söi, ikäänkuin unessa, päivällisensä. Sitten taidettiin sitoa kipeä jalka ja hän joutui jollain tavalla proviisorin sänkyyn. Ja sen jälkeen hän ei enää tietänyt mitään, pimeys ympäröi häntä. Hän nukkui kuin kivi. Mutta maattuaan jonkun aikaa täydellisessä unhotuksen tilassa heräsi hän tietämättä oliko maannut tuntia vai vuosikymmeniä, ja kavahti istumaan sängyssä. Missä hän oli? Mikä rumina ja jyrinä hänet herätti? Hän hypähti ikkunan luo katsomaan. Ja siellä näkyi pienellä torilla, joka aina muulloin oli niin autio ja tyhjä yönaikaan, koko tykistö, loppumaton jono hevosia ja miehiä, kanuunia ja vaunuja riensi ohitse. Pienet rakennukset tärisivät, ikkunat helähtelivät. Maurice tunsi ahdistavaa pelkoa. Mitähän kello lienee, kun ne noin rientävät? Raatihuoneen kello löi neljä. Hän koetti olla levollinen, ajatteli, että peräytyminen nyt alkaa, ensimmäiset osastot ovat lähteneet Pariisia kohti. Mutta hän sattui kääntämään päätään ja näki jotain, joka enensi levottomuuttaan: prokuraattorin talossa loisti yhä tulet kulma-huoneen ikkunoista ja keisarin varjo kuvautui silloin tällöin uutimelle.
Maurice sieppasi housunsa, hän aikoi mennä alas kadulle, vaan samassa avasi Combette huoneen oven ja astui kyntteli kädessä sisään.
— Näin teidät ikkunassa kun palasin raastuvalta ja tulin kertomaan … ajatelkaas, minä en ole saanut nukkua koko yönä, olemme istuneet työssä kaksi tuntia, pormestari ja minä, kirjoittaneet uusia määräyksiä sotamiesten ottoa varten… Niin, nyt on taas kaikki muutettu, taasen muutettu. Oli kuin olikin oikeassa se upseeri, joka nauroi, ettei olisi pitänyt sähköittää Pariisiin!
Hän puhui kauvan aikaa ja Maurice kuunteli levottomana katkonaisia lauseita. Kello kaksitoista oli sotaministeriltä tullut vastin ennenmainittuun sähkösanomaan, tarkkaan ei sisältöä tunnettu, vaan eräs upseeri oli sanonut raatihuoneella, että keisarinna ja ministeristö pelkäsivät vallankumousta, jos keisari tulee Pariisiin ja jättää Bazainen oman onnensa nojaan. Vastaus, joka ei tuntenut preussiläisen sotajoukon todellista asemaa ja nähtävästi luuli, että Châlonin armeija oli sen edellä, vaati tavattoman kiivaasti eteenpäin marssia.
— Keisari haetutti marsalkan luokseen, jatkoi apteekkari, he olivat lukon takana melkein tunnin ajan. Minä en tietysti voi sanoa, mitä he keskustelivat, mutta upseerit ovat tietävinään, että peräytymisestä ei tule mitään, nyt käännytään taas Maasiin päin… Me olemme juuri ikään antaneet käskyn, että kaikki leipomauunit ovat ensimmäisen osaston käytettävinä. Se saapuu aikaseen huomen aamulla kahdennentoista jälkeen, jonka tykistö, kuten ikkunasta näitte, parhaallaan on menossa Besaceen… Nyt tulee tosi, nyt aijotaan tapella!
Hän vaikeni ja pysähtyi ikkunan eteen, ja hänenkin katseensa etsi valaistua ikkunaa prokuraattorin talossa. Sitten mukisi hän hiljaa, niinkuin itsekseen puhuen:
— Herra tietänee, mitä siellä keskusteltiin!… Kummallista, kummallista tämä vain on, kello kuusi käännytään pakoon niinkuin suurenkin vaaran uhatessa ja puolenyön aikaan ollaan taas valmiit hyökkäämään suin päin eteenpäin, — vaikka asiat ovat juuri samalla kannalla!