Maurice kuuli yhä tykistön jyrisevän epätasaisella kivisillalla; pienen pimeyteen vaipuneen kylän kautta kulki loppumaton jono ihmisiä ja eläimiä, ne kulkivat Maasiin päin, huomispäivän tuntemattomia kauhuja kohti.
Ja pienillä halvoilla uutimilla näkyi tuon tuostakin keisarin varjo. Hän oli sairas, ei saanut unta, käveli edestakasin tuskiaan huojentaakseen, ja sotamiesten astunta, hevosten töminä ja raskaiden kuormien synnyttämä yhtämittainen tärinä vaivasi häntä; hänhän tiesi lähettävänsä kaikki nämä elävät olennot kuolemaan. Parissa tunnissa oli hänet taas saatu mieltä muuttamaan, oli pakotettu saattamaan itsensä ja muut onnettomuuteen. Mitähän heillä mahtoi olla toisilleen sanomista, tällä keisarilla ja tällä marsalkalla, jotka molemmat selvään näkivät, mikä miehistöä odotti? Iltasella he olivat yksimielisesti päättäneet, että tappio oli varma, jos nykyisissä oloissa antautuivat taisteluun, — miten he siis voivat päivänkoitteessa muuttaa mielipidettä, vaikka vaara joka hetki suureni? Kenraali Palikaon suunnitelma, lentomarssi Montmédyyn, oli jo 23 päivänä uskallettu, mainiolla sotajoukolla ja nerokkaalla johtajalla kenties vielä mahdollinen 25:nä, vaan 27:nä se oli suoraa hulluutta. Jos nämä molemmat, keisari ja Mac-Mahon, selvästi käsittivät asian tilan, niin miksi antoivat he luonnottomien käskyjen ajaa itseään eteenpäin? Marsalkka ehkä alistui sotilaan tottelevaisuudella ja itsensäunhotuksella. Ja keisari, jolla ei enää ollut käskyvaltaa, pani kätensä ristiin ja odotti kohtaloaan. He saivat käskyn uhrata itsensä, uhrata sotajoukko, ja he tottelivat. Tämä yö oli rikosten yö, koko kansakunta surmattiin, sillä tästä hetkestä lähtien kulki sotajoukko varmaa kuolemaa kohti, 100,000 miestä lähetettiin kanuunan kitaan.
Murheen ja epätoivon ajatuksiaan ajatellen seurasi Maurice silmillään varjoa, joka liikkui rouva Desrochesen sievillä uutimilla, levotonta varjoa, joka kulki edestakasin kuumeentapaisella kiiruulla, jota ahdisti Pariisista tullut kumoamaton käsky. Lieneekö keisarinna ajatellut sinä yönä, että hän uhraa isän valmistaakseen pojalle tilaa valtaistuimella? Eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsomatta, sateessa ja loassa, kuolemaan ja kadotukseen. Tottele, tottele käskyä, se on riutuvan keisarikunnan viimeinen valtti! Eteenpäin, kuole kuin sankari viimeiseksi, kun sotilaasi jo lepäävät raatoina, pakota maailma ihailemaan urhoollisuuttasi, jotta kansasi unhottaisi eikä kostaisi pojallesi sinun rikostasi! Ja epäilemättä keisari tiesi, että hän vaelsi kuolemaa kohti. Keittiössä eivät enää leimunneet liekit, tallimestarit, ajutantit, kamariherrat vetivät vanhurskaan unta, koko talo oli pimeä ja lukittu; yksinäinen varjo vain liikkui edestakasin, edestakasin, — uhri oli uhrattava, hän alistui kohtalonsa alle. Ja kadulta tunki yhä uhkaava, korviasärkevä jyrinä, 12:nen osaston tykistö vieri yössä ja pimeässä tuntemattomuutta kohti.
Yhtäkkiä muisti Maurice, että jos oli jälleen päätetty marssia eteenpäin, ei seitsemäs osasto tulekaan kulkemaan Chênen kautta. Ja hän ei ole rykmenttinsä luona, on jättänyt paikkansa rivissä! Jalka ei tuntunut enää kipeältä, voiteet ja muutaman tunnin levollinen uni olivat tehneet ihmeitä. Saatuaan apteekkarilta parin vankkoja, sopivia kenkiä, tahtoi Maurice heti lähteä, toivoen kohtaavansa 106:nen tiellä Chênen ja Vouziersin väliltä. Turhaan koki apteekkari houkutella häntä jäämään ja lupasi lähteä itse kyyditsemään, mutta Maurice ei saanut rauhaa, hänen täytyi päästä heti pimeän yön selkään etsimään rykmenttiään. Combette valjastutti hevosensa ja Ferdinand, proviisori, kelmeä, ilkeän-näköinen poika, joka juuri oli ilmestynyt kotiin, lähti kyyditsemään. Oli pimeä kuin säkissä, vettä satoi taivaan täydeltä ja vaunulyhtyjen niukka valo ei kyennyt tunkemaan märän tienkään yli. Joka silmänräpäys kuului outoja ääniä, heidän täytyi vähä väliä pysähtyä luullen, että sotajoukko sulki tien.
Ei ollut Jeankaan paljoa nukkunut sinä yönä. Kuultuaan Mauricelta, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea peräytyminen, koetti hän olla tavallista huolellisempi ja pitää silmällä miehiä, että he eivät päässeet kauvas poistumaan, odottaen lähtökäskyjä, joka saattoi tulla milloin tahansa. Kahden ajoissa kuului pilkko pimeältä tieltä hevosten töminää: ratsuväki tunki etujoukkona Ballayta ja Quatre-Champsia kohti vartioidakseen Boult-aux-Boisin ja Croix-aux-Boisin teitä. Tuntia myöhemmin lähti jalkaväki ja tykistö liikkeelle, jättäen varustukset Falaisen ja Chestresin välillä, joita he olivat suojelleet kaksi päivää näkymättömältä viholliselta. Taivas oli paksussa pilvessä ja rykmentit poistuivat toinen toisensa jälkeen äänettöminä ja hiljaa kuin joukko varjoja, jotka hävisivät pimeyteen. Vaan jokaisen sydän sykki ilosta, ikäänkuin he olisivat päässeet vapaaksi jostain paulasta, ikäänkuin jo olisivat olleet Pariisin muurien alla koston hetkeä odottamassa.
Jean tuijotti pimeyteen. Molemmin puolin tietä kasvoi puita ja se näytti kulkevan laajojen niittyjen poikki; sitten muuttui maa mäkiseksi. Joukot saapuivat pieneen kylään, Balayhin kaiketi, ja silloin alkoi sataa vettä taivaan täydeltä, vaan miehet olivat jo niin tottuneita sateesen, etteivät hiiskuneet mitään, ja marssivat edelleen niskat kumarassa. Pian jäi Balay kauvas jälelle ja lähestyessä Quatre-Champsia alkoi tuntua kovia tuulenpuuskia, jotka vähitellen yltyivät ja kasvoivat kiihkeäksi rajuilmaksi ennenkun he ennättivät Noirvalin harjulle. Toisella puolen Quatre-Champsia annettiin seisahduskäsky, ja rykmentit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen. Koko seitsemäs osasto, 30,000 miestä, seisoi täysilukuisena ase jalalla kun päivä koitti, pilvinen harmaa päivä, sadekuurojen maahan ravistessa. Mitä nyt oli tekeillä? Mitä tämä seisahdus merkitsi? Miehet kävivät levottomiksi, jotkut tiesivät, että marssin suunta taas muutetaan, mutta varmasti ei tiedetty muuta kuin että tässä seistiin asejalalla eikä saatu istua eikä lähteä rivistä. Tuuli pieksi rajusti, heidän täytyi nojautua toisiinsa, ett'eivät kaatuisi. Vedentulva sokaisi heitä, kasteli läpimäriksi ja juoksi jäisinä virtoina pitkin selkää. Siinä seistiin kaksi tuntia, kaksi sanomattoman pitkää tuntia, ja odotettiin, ei kukaan tietänyt mitä.
Päivän vähitellen valjetessa alkoi Jean tarkastella seutuja. Hän tiesi että Chênen tie kulki luoteesen, toisella puolen Quatre-Champsia. Mutta minkä tähden he olivat kääntyneet oikealle, minkätähden? Sen jälkeen hän tarkasteli esikuntaa, joka oli sijoittunut isoon taloon harjun rinteellä. Upseerit näyttivät rauhattomilta, juoksentelivat edestakasin ja puhuivat kiihkeästi. Eikä kuulunut käskyjä, mitä kummia siellä taas odotettiin? Ympärillä levisi joka puolelle sänkipeltoja, pohjoisessa ja idässä näkyi metsäisiä mäkiä, kaukana etelässä sakeaa metsää ja lännessä kuumotti Aisnelaakso ja Vouziersin valkoset talot. Harjun rinteessä olevan talon alapuolella näkyi Quatre-Champsin kellotapuli sadeverhon takaa, joka oli niin tiheä, että näytti tahtovan sulattaa kylän matalat sammaltuneet kattorähjät.
Sinne päin katsellessaan huomasi Jean tiellä pienet nelipyöräiset vaunut, jotka lähestyivät hyvää vauhtia räiskivien vesilätäköiden yli. Se oli Maurice, hän oli tienkäänteessä nähnyt 7:nen osaston ja hyppäsi heti taloon päästyä vaunuista ja riensi rykmenttinsä luo. He olivat ajelleet kaksi tuntia sinne tänne, sillä talonpoikien neuvoihin ei ollut paljoa luottamista.
Jean huusi hämmästyneenä:
— Mitä sinä tänne ajat? Mehän tulemme Chêneen ja olisit siellä yhtynyt!