Maurice teki kiukkuisen liikkeen.
— Ohoh! Vai Chêneen!… Ei, sitä tietä te ette mene, nyt lähdetään taas päinvastaiseen suuntaan, tuonne, kuolemaan joka sorkka!
— Hyvä! sanoi toinen hetken perästä, — hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. — Jos kuolla pitää, niin voimmehan ainakin kuolla kaikki yhdessä.
Ja he syleilivät toisiaan kuten erotessakin. Sateen yhä raivotessa astui sotamies riviinsä ja korpraali asettui paikalleen, läpimärkänä, vaan äänettömänä, moitteettomana, sanallakaan ilmaisematta tyytymättömyyttään.
Vähitellen levisi tieto marssisuunnan muutoksesta. Eräs ajutantti toi seitsemännelle osastolle käskyn asettua leiriin Nouartin seuduille, viides määrättiin Beauclairiin muodostamaan oikean siiven, ensimmäinen vetäysi Chêneen kahdennentoista sijasta, joka marssi Besaceen ja tulisi muodostamaan vasemman siiven. Suurin osa kuormastoa oli joutunut harhateille, kaikki tykistön ahjot esimerkiksi olivat nyt tulossa Terronista Vouziersin tietä, jossa ne varmaankin joutuvat vihollisten käsiin. Epäjärjestys oli suurempi kuin koskaan ennen, pelko ja ahdistus nousi ylimmilleen.
Miehistöön levisi synkkä epätoivo. Muutamat viskasivat reppunsa maahan, veteen ja likaan, ja istuivat niiden päälle. He tahtoivat kuolla siihen, sateen taivaasta tulviessa. Toiset ilkkuivat ja haukkuivat päälliköitä: mainioita olivat, aamusella kuljettivat länteen, illalla itään. Kun ei vihollista näkynyt, näkivät he vihollisen haamuja, ja kun ne todella tulivat, niin häntä koipien välissä pakoon! Joukot kadottivat kaiken ryhdin ja rohkeuden, niistä oli tulemaisillaan kurja kuriton joukko, jota ajamalla ajettiin teurastettavaksi.
Vouziersistä päin kuului laukauksia, 7:nen osaston jälkijoukko oli kohdannut saksalaisen armeijan etujoukon. Ja nyt kääntyivät kaikkien katseet Aisnelaaksoon päin, josta nousi paksu musta haiku: ulaanit olivat sytyttäneet Falaisen. Sotamiehet raivosivat. Mitä? Oliko vihollinen nyt siellä! Kaksi päivää he olivat seisoneet ja odottaneet ja antaneet preussiläisten rauhassa jatkaa kulkuaan. Ja sitten oli puikittu pakoon! Kaikista typerimmätkin käsittivät harmilla ja kiukulla, että tässä oli tehty parantamaton virhe, että tuo ijankaikkinen vitkasteleminen oli saattanut heidät satimeen: neljännen armeijan vakoilijapatrullit olivat säikytelleet Bordasin prikaattia ja siten viivyttäneet koko Châlonin joukon liikettä, että kolmas, kruununprinssin armeija, ennättäisi saapua. Ja niin olivat — marsalkan tietämättömyyden tähden vihollisen asemasta — nuo kaksi saksalaista sotajoukkoa saaneet levossa ja rauhassa yhtyä ja uhkasivat nyt täydellisellä perikadolla viidettä ja seitsemättä osastoa.
Maurice katseli punasen hohtavaa taivaanrantaa ja mustia savupatsaita, siellä paloi Falaise… Hän katsahti Chênen tielle. Kuormasto, jonka jo luultiin hukkaan joutuneen, lähestyi hitaasti, kaikeksi onneksi! Heti senjälkeen, ensimmäisen divisioonan jäädessä Quatre-Champsiin odottamaan ja suojelemaan pitkän jonon kulkua, lähti toinen liikkeelle, marssimaan metsän kautta Boult-aux-Boisiin ja kolmas asetettiin vasemmalle Bellevillen luo vartioimaan, ett'ei liikettä katkaista. Ja kun 106:s alati kiihtyvässä sateessa aloitti pelottavan marssinsa Maasia kohti, näki Maurice kuin unessa keisarin varjon vaeltavan edestakasin, edestakasin, rouva Desrochesen valkoisten uutimien takana! Voi jumala, surkeata oli nähdä tämän epätoivon sotajoukon lähtevän kurjuuteen ja kuolemaan, että hallitsijasuku pelastuisi! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsahtamatta, sateesen ja myrskyyn, likaan ja liejuun, eteenpäin varmaan perikatoon!
VI.
— Soo, perhana, huusi Chouteau herätessään seuraavana aamuna läpimärkänä ja kylmästä kontistuneena, nyt pitäisi olla lämmintä lihalientä ja kappale hyvää lihaa!