— No, ylös nyt! Että pysytään toisten matkassa, poika!
Ja Maurice nojasi häneen niinkuin olisi ollut lapsi ja hänestä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut naisen läheisyys niin suloiselta kuin ystävän tukeva käsi sillä hetkellä. Häntä lohdutti ja kipujaan lievensi kurjuuden ja kuoleman keskellä, kun tunsi Jeanin pitävän hänestä huolta; ja ajatus, että tuo sydän, joka häntä niin hellästi rakasti, oli vain yksinkertaisen, halvan talonpojan, enensi Jeanin ystävyyden arvoa, vaikka häntä oli ensimmältä loukannutkin hänen arkailematon suoruutensa. Tämähän oli samanlaista kuin ensimmäisten ihmisten ystävyys, aikojen alussa, ennenkun sivistystä ja säätyerotusta oli olemassa, tämä ystävyys kahden miehen välillä, jotka liittyvät yhteen auttaakseen ja suojellakseen toisiaan yhteistä vihollista vastaan! Maurice oli iloinen ja ylpeä voidessaan niin täydellisesti luottaa Jeanin rohkeuteen ja voimaan, ja korpraali taas oli tyytyväinen, syvemmin tutkimatta tunteitaan, kun sai suojella ystävänsä hienontunutta heikkoutta, sivistystä ja ymmärrystä, jota hänessä ei oltu ensinkään kehitetty. Kadotettuaan vaimonsa luuli Jean, että hänen sydämmensä oli mennyt kuolleen muassa hautaan, ja hän oli päättänyt pysyä erillään noista olennoista, joiden tähden mies saa niin hirmuisesti kärsiä, vaikka ne eivät olisikaan ensinkään häijyjä. Ja nyt hän antautui kokonaan ystävyyden valtaan; he eivät mitenkään hyväilleet toisiaan, vaan käsittivät toisensa niin perin pohjin, vaikka olivatkin aivan erilaisia luonteita; he ymmärsivät toistensa syvimmät tunteet ja marssiessaan toisiinsa nojaten Rémillyn tietä he ikäänkuin sulautuivat sääliin toistensa kärsimyksiä kohtaan.
Kun jälkijoukko oli lähtenyt Raucourtista, marssivat saksalaiset kaupunkiin. Kaksi patteriiaa asetettiin heti kukkuloille vasemmalla ja ne alottivat oitis ampumisen. Sillä hetkellä oli 106:s rykmentti juuri Emmanen kohdalla ja siis vihollisen ampumalinjassa. Eräs kranaatti pirstosi poppelin joen reunalla ja toinen tunkeutui räjähtämättä maahan aivan kapteeni Beaudoinin sivulla. Mutta tie kapeni yhä aina Haraucourtiin saakka ja he marssivat korkeiden mäkien välissä, jotka kasvoivat tiheää metsää; jos sillä kohti olisi ollut kourallinen preussiläisiä väijyksissä, niin he olisivat voineet tehdä ihmeitä. Kanuunat jyrähtelivät takana ja alituisesti peljäten hyökkäystä oikealta eli vasemmalta koettivat joukot rientää pois vaaralliselta tieltä. Väsyneimmätkin saivat uutta intoa. Samat miehet, jotka Raucourtissa tuskin jaksoivat jalkojaan liikutella, marssivat pitkillä, reippailla askelilla. Näytti siltä kuin hevosetkin olisivat aavistaneet, että vähinkin viivytys saattoi tuottaa kaikille turmion. Alkupää liene jo ollut Rémillyssä, marssia jatkettiin vauhdilla ja innolla, kun — täytyi pysähtyä.
— No perhana! kirosi Chouteau, tähänkö meidät nyt jätetäänkin?
106:s ei ollut vielä Haraucourtissa ja kranaattia sateli yhtä mittaa. Yksi räjähti aivan lähellä, oikealla, vaan ei haavoittanut sentään ketään.
Viisi minuuttia kului; he eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Varmaan siellä edessäpäin oli jotain, joka tukkesi tien, muuri ehkä eli muu ylipääsemätön este. Översti kohottautui seisomaan jalustimissa ja kurkisti, mitä siellä takana oli tekeillä, pelkäsi miesten pelossaan vielä vallattomuuksiin ryhtyvän.
— Tietäähän sen koko maailma, että me olemme myödyt preussiläisille! huusi Chouteau rajusti.
Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa mukinata. Harmi ja kiukku kasvoivat pelon lisääntyessä. Niin, niin se oli! Heidät oli laahattu tänne viholliselle jätettäväksi. Nämä lyhytjärkiset olennot eivät voineet mitenkään muuten selittää kaikkia vastoinkäymisiä ja turmiollisia erehdyksiä ja päälliköiden vitkastelua. Myyty Saksan keisarille, häpeällisesti petetty, kaikki tyyni!
— Myyty, petetty! huusivat tuskaiset äänet.
— Vaan minä luulen, että siellä on se pirun keisari tietä tukkimassa kampsuineen ja kopsineen! arveli Loubet.