Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä, miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen: Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut. Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?
Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus, ja harjotukset…! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.
Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000 miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin, muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista Berliiniin! —
Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot, joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin; eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000 kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.
Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, — miksi eivät voineet marssia eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän. Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000 miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään, väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon, joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, — odotusajan epävarmuudessa ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!
Yhtäkkiä — kolmantena päivänä elokuuta — tuli sanoma voitosta Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan taistelutantereelta, oli päivän sankari!
Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli kostettava, — niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut, jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.
Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:
— Niin, — siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä löylyyttäneet!
Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään. Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, — paksu savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa ensimmäisten tähtien eteen.