— Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, — Jumala suokoon, että niin olisi.
Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.
— Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko, että me voisimme joutua tappiolle?
Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä
Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:
— Tappiolle, — taivas varjelkoon!… Tiedäthän että minä olen syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814; ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän mukaanne!… Tappiolle, — ei, ei — sitä en tahdo uskoa!
Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla liikkeellä.
— Mutta, — mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä… Minä tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; — olen matkustellut ympäri toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät näe… Sota Preussiä vastaan, — sitä me emme vastusta, päinvastoin; olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, — meillä on jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän kopeita preussiläisiä… Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja hyväluontoisia ihmisiä, — mutta kahden viimeisen viikon kuluessa olemme olleet pakahtumaisillamme, — sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet, katkoneet sähkölennätinlangat, — eikä kukaan ole pannut tikkuakaan heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja on uhattu; — ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa ohikulkevilta upseereilta — kohottavat he vain olkapäitään: turhia luuloja, — konnankoukkuja — vihollinen — aa, hän on kaukana! — Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?
Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.
— Niin, — ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten… Muistatko sinä, Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; — ja Günther on perinpohjin preussiläinen; — vihaa koko sielustaan Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin, toissa vuonna, sanoi hän minulle — ooh — minä muistan vielä hänen karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, — niin, te saatte selkäänne!
Nyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, — vihan vimmassa. Hän oli viidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri kyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea, harmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan: