— Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!
Riitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin oli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja epäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että vihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he muuten olisivat tänne lähteneet?
— Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan tarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä — päinvastoin, — minä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä, niin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä … ja, kuulkaapas … saksalaiset…
Hän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi; puhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut Sadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui, innostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti yksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin tottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä loistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä kunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti nuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas eteenpäin ei koskaan pettänyt.
Ja tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.
Keisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, — vapaudentunne ja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; — nyt se oli herännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina kukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen himoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti urhoollinen kyllä; — se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa voittamistaan laakereista, — mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut Afrikan sodissa; — oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa mitään uutta järjestelmää, — ja päälliköt sitten — useimmat keskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä, sitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä, tuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren vastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki kulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä ja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.
Rochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin ilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta, että purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun tavoittelemaan kiinni korvia.
— Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla hullutuksilla?… Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa kaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko tuollaista minulle, — joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.
Ja hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa, isän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi kahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi, luutnantiksi Solferinon jälkeen; — viisitoista vuotta hän oli osottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä — hänellä oli liian vähän tietoja.
— Te, — mies hyvä, joka olette niin viisas, — te ette tiedä tätä. Niin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, — silloin minä olin juuri täyttänyt yhdeksäntoista, — siellä me 123 miestä pidimme puoliamme 12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, — Mascaran, Biskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; — jos olisitte siellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin jänikset heti kuu meidät näkivät… Ja Sevastopolissa! — Se ei ollut leikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja kylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt lopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! — Noo, — me kumminkin voitolla olimme. Solferinon tappelussa — ette te taitanut sielläkään olla? — noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, — siellä oli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän päivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset housuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen oli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!