Ei kuulunut mitään vastausta. Ukko uhkasi ampua ja uudisti kysymyksensä. Silloin sanoi hengästynyt, läähättävä ääni:
— Minä, minä se olen.
Ja heti taas:
— Entä poika?
— Poika makaa, on nukkunut aikoja.
— Jumalan kiitos!
Nyt vasta hän jouti oikein henkeään vetämään, oikein syvän huokauksen, jossa kaikki tuska ja väsymys pääsi ilmoille.
— Mene ikkunasta, sanoi ukko, siellä on vieraita,
Silvine hyppäsi ikkunasta tupaan, vaan jäi kuin kivettyneenä seisomaan miesten eteen ja seisoi siinä kynttelin hulmuavassa valossa tummana, paksu musta tukka otsalle valuneena, suuret kauniit silmät — joissa yksistään olisi ollut kyllin ihanuutta — soikeissa lempeissä kasvoissa, ihmetellen vieraita katsoen.
Silloin hän tunsi Honorén, ja kaikki veri syöksi sydämmestä kasvoihin — eikä hän kuitenkaan erittäin hämmästynyt että Honoré oli siinä, sillä häntähän hän oli ajatellut koko matkan Raucourtista tullessaan.