— Oo, tyttö on pian kotona! lopetti ukko levollisesti. — Meni tietysti tohtori Dalichampin, kumminsa luo… Silvine on reipas tyttö, vaikka näyttää niin lauhkealta … ei hän hopussa hätäänny…
Tekikö hän pilkkaa vai tahtoiko selittää, minkätähden hän oli pitänyt Silvinen palveluksessaan, sen jälkeen kun oli eroittanut heidät, ja vaikka hän tahtoi pitää lapsen luonaan. — Poika nukkuu tuolla kamarissa ja varmaan on Silvinekin kohta kotona, on varmaan.
Ukko katsahti jälleen poikaansa, pilkallinen hymy kapeilla huulilla. Honorén kasvot värähtelivät ja hän heitti isäänsä läpitunkevan silmäyksen ja — vanhus alkoi taasen kävellä pöydän ja ikkunan väliä. Honoré leikkasi leivästä palan ja pureskeli sitä äänetönnä. Kyynäspäät pöydällä tarkasti Maurice vanhaa tupaa, suurta kaappia, seinäkelloa, ja muisteli entisaikoja, kun hän ja sisar Henriette saivat viettää jonkun lupapäivän Rémillyssä. Minuutit kuluivat, — kello löi yksitoista.
— Ei, mutisi Maurice, toiset ehkä jättävät meidät!
Hän avasi ikkunan ja nojautui laudalle; eteensä levisi tumma, hiljainen yö. Vaan vähitellen tottuivat silmät pimeään, hän eroitti sillan ja tulet molemmilla rannoilla. Kyrassieerit vaelsivat vieläkin, kuin aaveritarit, valkosissa kauhtanoissaan sillan ylitse. Loppumattomalta näytti veden pinnalla verkalleen liikkuva jono. Oikealla rannalla, missä sotajoukko vielä sikeästi nukkui, vallitsi haudan hiljaisuus.
— Ohhoo, sanoi Maurice epätoivoisella äänellä, meidän menomme jää huomisaamuun.
Ikkuna jäi auki, ukko Fouchard sieppasi pyssynsä ja hypähti notkeasti kuin nuori mies tielle. He kuulivat hänen kävelevän edestakasin kuin vartiolla, — sitten taukosivat askeleet, saattoi eroittaa kaukaista humua sillalta. Vanhus oli istunut ojan reunalle: siinä oli sopiva vartioida, ett'ei kukaan epäiltävä henkilö päässyt puikahtamaan taloon.
Honoré tuli joka silmänräpäys levottomammaksi, katsoi vähä väliä kelloa, kuunteli. Raucourtista ei ollut paljon yli kolmen neljänneksen Rémillyyn. Sen matkan astui Silvine tunnissa, astui helpostikin. Miks'ei häntä kuulunut, johan siitä oli useampiakin tuntia kun vanhus ajoi tiehensä ja jätti hänet keskelle armeijaosastoa. Joku onnettomuus oli varmaankin tapahtunut! Honoré näki hänet maassa makaavana, ruhjottuna, hevosten polkemana, raskaat kuormat olivat vierineet hänen ylitsensä!
Kaikki kolme kimposivat yht'aikaa pystyyn. Tieltä kuului askeleita, ja vanhus viritti pyssynsä hanan.
— Kuka se on? huusi ukko tuimasti. Silvinekö?