Jean kohotti päätään ja vastasi tyynesti:
— Jopa alkaa, kiitosta vain!
Honoré kuunteli levottomuudella pienintäkin liikettä toisista huoneista. Hän oli vihdoin, monen taistelun jälkeen, päättänyt käydä kotonaan ja se oli tapahtunut Silvinen tähden. Takin alla oli Silvinen kirje, se Reimsissä saatu, se, jossa hän puhuu rakastavansa ainoastaan häntä, ett'ei ole rakastanutkaan ketään muuta — ja Honoré ajatteli koko ajan Silvineä, ihmetteli, ett'ei häntä näkynyt, ja koetti salata isältään levottomuuttaan. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä tunteitaan, vaan kysyi vapisevalla äänellä:
— Eikö Silvine enää olekaan teillä?
Fouchard vilkasi poikaansa ja vastasi:
— On, on!
Sitten hän ei taas puhunut mitään, syleksi ja kakisteli; tykkimiehen täytyi kysyä:
— Onko hän jo makuulla?
— Ei, — ei!
Lopulta ukko alentui selittämään, että hän oli ajanut Silvinen kanssa aamupuolella päivää Raucourtin torille. Sillä kyllähän nyt saattaa kauppoja tehdä, sen tietää, kun mokomat mieslaumat ovat liikkeellä! Ja hän olikin, niinkuin tavallisesti tiistaiaamuna, vienyt lampaan lihat ja häränpuolikkaan Raucourtiin ja oli parhaiksi ennättänyt kaupata lihat kun seitsemäs osasto oli tullut ja kääntänyt nurin narin kaikki tyyni. Ihmiset juoksivat kuin hullut, survivat ja tyrkkivät vimmatusti. Hän pelkäsi niiden vielä varastavan konit ja kärryt ja oli ajanut kotiin. Ja Silvine jäi sinne, oli näet poikennut johonkuhun puotiin ostoksille.