Maurice oli syönyt tarpeekseen ja aloitti keskustelun.
— Onko eno nähnyt Henrietteä nykysin?
Vanhus käveli edestakasin vilkaisten aina syrjäsilmällä Jeaniin, jonka suuhun katosi suunnattoman suuria leipäpalasia.
— Henrietteä! Näinhän minä hänet viime kuussa Sedanissa… Vaan miehensä, Weissin, näin tänä aamuna. Hän oli isäntänsä, tehtailija Delaherchen kanssa, ajoivat Mouzoniin katsomaan sotajoukon marssia — huvikseen tietysti.
Pilkallinen ilme levisi vanhuksen umpimielisille kasvoille.
— Luulen heidän nähneen enemmän kuin halusivatkaan, ja hupi taisi kuivaa hyvin vähään; sillä kolmesta saakka olivat tiet täynnä pakenevia sotamiehiä!
Samalla yksitoikkoisella ja välinpitämättömällä äänellä kertoi ukko viidennen osaston tappiosta, että sen päälle oli hyökätty juuri päivällispuuhissa ollessa, Beaumontissa näet, ja että baijerilaiset olivat ajaneet ranskalaiset hujan hajan Mouzonin luo. Ne sotamiehet, jotka pakenivat, niinkuin paholainen olisi ollut kintuilla, Rémillyn kautta, huusivat, että de Failly oli kavaltanut heidät, myynyt, suoraan sanoen, Bismarckille.
Maurice muisti viime päivien hurjat marssit, marsalkan käskyn, joka kiirehti peräytymistä, vaati vaikka mistä hinnasta Maasin yli menoa, kiirehti, kiirehti; ja ensin oli aikaa tuhlata vaikka miten. Nyt oli liian myöhäistä! Silloin kun Mac-Mahon vimmastui löytäessään seitsemännen osaston Ochesissa kun sen olisi pitänyt olla Besacessa, hän tietysti luuli, että viides osasto oli käskyä noudattaen leiriytynyt Mouzonin luona kun se olikin hajoitettu ja lyöty Beaumontissa. Vaan mitäpä saattoikaan pyytää kehnosti johdetuilta, odotuksen, paon ja pelon heikontamilta, nälinkuoliailta joukoilta?
Fouchard asettui Jeanin tuolin taakse — hän ei käsittänyt moista ruokahalua — ja kysyi, leikillisesti muka:
— Noo, joko alkaa tuntua?