Mutta Jean jätettiin säälimättä ulkopuolelle, vaikka Maurice rukoili hänen puolestaan. Ei ei, hän ei tahtonut mitään tietää heidän kumppaneistaan. Mitä varten hänen olisi pitänyt päästää tupansa täyteen varkaita ja rosvoja, särkemään astioitaan ja huonekalujaan! Hänellä oli vielä pyssy kourassa ja kun Honoré lopulta sai potkaistuksi oven selälleen ja vedetyksi Jeanin eteiseen, pauhasi ukko aika lailla. Pyssy yhä kädessä hän saattoi miehet tupaan, laski kynttelin pöydälle ja istui penkille sanaakaan sanomatta.
— Isä! Me olemme puolikuolleita nälästä. Teidän täytyy antaa leipää ja juustoa, isä!
Vanhus ei ollut kuulevinaan pojan puhetta, kävi vähä väliä ikkunassa katsomassa, vieläkö siellä nyt on sotamiehiä taloa piirittämässä.
— Eno, Jean on minun ystäväni! Hän antoi minulle viimeisen suupalansa ja me olemme kärsineet kaikki yhdessä.
Ukko palasi ikkunan luota ja istui penkille. Ei vastannut sitä eikä tätä, ei katsonutkaan heihin päin. Hän mietti vähän aikaa ja otti sitten äänettömästä päästä kynttelin pöydältä, jätti heidät pimeään ja sulki oven jälkeensä, ett'eivät näkisi, mihin hän meni. Kellarin ovi narahti. Mutta odottaville kävi aika pitkäksi, ennenkun ukko viimein palasi, sulki oven huolellisesti ja asetti pöydälle suuren leivän sekä juuston, — sanaakaan virkkamatta. Vanha kettu muisti entiset torat, eikä tahtonut sanoa ensi sanaa; hän ei ollut vihainen enää, vaan ajatteli, että yhdestä sopimattomasta sanasta ne riidat saattavat alkaa. Miehet hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet ruokien kimppuun, yhtä äänettöminä hekin, ja pureksivat kaikista voimistaan; tuvan hiljaisuudessa ei kuulunut mitään muuta ääntä.
Honoré nousi pöydästä ja otti kaapin päältä suuren vesituopin.
— Isä, hennottehan nyt antaa lasin viiniä mieheen.
Nyt oli ukko levollinen.
— Viiniä! Minulla ei totta totisesti ole pisaraakaan… Ne toiset, ne tämän aamuiset, veivät kaikki, söivät kaikki, mitä löytyi. Ei tippaakaan…
Hän valhetteli ja sen arvasi joka mies hätäisesti vilkkuvista silmistä. Pari päivää sitten oli ukko lähettänyt kaikki elukat, lypsylehmänsä ja mitä teuraskarjaa löytyi, kauvas sydänmaalle piiloon. Sitten oli kätketty ruokavarat, yksin jauhot ja suolatkin; turhaan olisi saanut hakea kaikki kaapit ja aitat. Ensimmäinen sotajoukko ei ollut saanut enemmän kuin toinenkaan, ei rahalla eikä rukouksilla. Mistäpä sen tiesi, eiköhän ollut parempi säästää tavaroitaan, tuonnempana niillä vielä voi saada hyvät hyödyt.